Kun kolera harjoitti hirmuhallitustaan New Yorkissa, olin saanut eräältä sukulaiseltani kutsun pariksi viikoksi hänen huvilaansa Hudsonin rannalle. Siellä meitä ympäröi kaikki kesähuvitukset; ja metsäretkillä, piirustelemalla, soutelemalla, kalastelemalla, uimalla, sekä musiikin ja kirjojen avulla olisimme saaneet aikamme miellyttävästi kulumaan, ellei joka aamu olisi tuosta väkirikkaasta kaupungista saapunut kammottavia tietoja. Ei kulunut päivääkään, ilman että olisimme saaneet uutisia jonkun tuttavan kuolemasta. Ja tuon kauhean taudin yhä levitessä opimme joka päivä odottamaan murhesanomaa jonkun ystävän menettämisestä. Lopulta vavahdimme aina postinkantajan ilmestyessä. Etelätuulikin tuntui meistä kuoleman saastuttamalta. Tämä lamauttava ajatus lopulta valtasi kokonaan sieluni. En voinut puhua, ajatella enkä uneksia mistään muusta. Isäntäni luonne ei ollut niin helposti kiihtyvä, ja vaikka olikin hyvin masentunut, yritti hän kuitenkin reipastuttaa minua. Epätodellisuudet eivät milloinkaan vaikuttaneet hänen jälkeensä, jolla oli huomattavat taipumukset filosofiaan. Kauhua herättäviin seikkoihin nähden hän oli huomattavan herkkä, mutta kauhun varjot eivät hänen mieltään mitenkään kiinnittäneet.
Hänen yrityksiään temmata minut siitä luonnottoman synkkyyden tilasta, johon olin vaipunut, heikensivät huomattavasti muutamat kirjat, jotka olin löytänyt hänen kirjastostaan. Ne olivat omiaan kasvattamaan minussa piileviä perityn taikauskoisuuden siemeniä. Olin hänen tietämättään lukenut näitä kirjoja, ja siksi hänen oli usein mahdotonta ymmärtää niitä pakkomielteitä, joita ne olivat istuttaneet mielikuvitukseeni.
Eräs minun lempiaineeni oli kansanomainen usko enteisiin — usko, jota siihen aikaan olin taipuvainen aivan vakavissani puolustamaan. Tästä aiheesta pidimme pitkiä ja innokkaita keskusteluja, joiden aikana hän väitti sellaisia uskomuksia aivan aiheettomiksi, kun minä taas olin sitä mieltä, että kansanomaisessa käsitystavassa, joka syntyy aivan välittömästi — siis ilman havaittavia ulkoapäin tulleita vaikutuksia — on jo itsessään ilmeinen totuuden siemen ja sitä täytyy kunnioittaa.
Seikka oli sellainen, että kohta tuloni jälkeen minulle oli sattunut tapaus, niin täydelleen selittämätön ja niin tuhoa ennustava, että minulle suotaneen anteeksi, vaikka pidinkin sitä enteenä. Se peloitti ja samalla kertaa siinä määrin hämmensi minua, että kesti monta päivää, ennenkuin saatoin pakottautua kertomaan siitä ystävälleni.
Erään tavattoman lämpimän päivän iltapuolella istuin kirja kädessä avoimen ikkunan ääressä, josta minulla oli näköala joen rannoille ja kauas eräälle vuorelle, jonka tämänpuoleiselta sivulta maanvieremä oli vienyt enimmät puut. Ajatukseni olivat jo kauan sitten kaikonneet kirjasta läheisen kaupungin synkkyyteen ja autiuteen. Kun kohotin päätäni, sattui katseeni tuohon alastomaan vuorenseinämään ja erääseen olioon — johonkin hirvittävän näköiseen elävään petoon, joka hyvin nopeasti laskeutui kallion huipulta sen juurelle ja lopulta katosi siinä kasvavaan tiheään metsään. Kun tämä olento aluksi tuli näkyviin, epäilin omaa tervettä järkeäni — tai omien silmieni todistusta; ja kului monta minuuttia, ennenkuin minun onnistui vakuuttautua, etten ollut hullu enkä uneksinut. Mutta kun kuvaan tämän pedon (jonka näin selvästi ja jota tarkastelin koko sen kulun ajan), niin pelkään, että lukijan on vielä vaikeampi uskoa kuin minun.
Kun arvioin pedon suuruuden vertaamalla sitä niihin isoihin puihin, joiden ohi se kulki — niiden harvojen metsän jättiläisten, jotka maanvieremän raivo oli säästänyt — päättelin, että se oli paljon suurempi kuin mikään linjalaiva. Sanon linjalaiva siksi, että pedon hahmo herätti sen mielteen — meidän seitsemänkymmenenneljän kanuunan sotalaivojamme runko antaa ehkä jonkinlaisen käsityksen sen yleisistä ääripiirteistä. Eläimen suu oli kärsän päässä; kärsä puolestaan oli noin kuusi- tai seitsemänkymmentä jalkaa pitkä ja suunnilleen niin paksu kuin täysikasvuisen norsun ruumis. Tämän kärsän juuressa oli suunnaton joukko mustaa, suorrukkeista karvaa — enemmän kuin olisi saanut yhteensä kahdenkymmenen puhvelin turkista; ja tästä karvatukosta tunkeutui alaspäin kaksi valkeanhohtavaa torahammasta, jotka olivat melkein samanlaiset kuin villisian, mutta mittasuhteiltaan suunnattomasti valtavammat. Yhdensuuntaisesti kärsän kanssa ja sen molemmilta puolin työntyi esiin jättiläismäinen sauva, kolmekymmentä tai neljäkymmentä jalkaa pitkä, joka näytti olevan puhdasta kristallia ja muodoltaan täydellinen särmiö; se taittoi laskevan auringon säteitä mitä loistavimmalla tavalla. Kärsä oli kiilan muotoinen, kärki alaspäin. Siitä läksi kaksi siipiparia — jokainen siipi kolmisensataa jalkaa pitkä — toinen siipipari toisen päällä, ja kaikki peitetty metallimaisilla suomuksilla; jokainen suomus tuntui olevan kymmenen tai kaksitoista jalkaa läpimitaten. Huomasin, että ylempiä ja alempia siipiä sitoi toisiinsa vahva ketju. Mutta omituisinta tässä kamalassa olennossa oli pääkallon kuva, joka peitti melkein koko rinnan ja oli niin huolellisesti piirretty valkoisella ruumiin tummaa pohjaa vasten, että olisi voinut luulla sitä omantunnontarkan taiteilijan työksi. Katsellessani tätä hirveätä eläintä, varsinkin sen rintaa, kammoten ja vavisten — tulevan onnettomuuden aavistus, jota en suurimmilla ponnistuksillanikaan saanut torjutuksi — näin kärsän päässä olevien valtavien leukojen äkkiä avautuvan ja niiden välistä pääsi huuto, niin äänekäs ja tuhoaennustava, että se värähdytti hermojani kuin kuolinsoitto. Ja kun hirviö katosi vuorenjuurelle, kaaduin kohta pyörtyneenä lattialle.
Tultuani jälleen tuntoihini aioin tietysti heti kertoa ystävälleni mitä olin nähnyt ja kuullut; ja tuskin voin selittää, mikä haluttomuuden tunne esti minut siitä.
Vihdoin eräänä iltana, kolme tai neljä päivää tuon tapahtuman jälkeen istuimme kahden kesken samassa huoneessa, jossa olin nähnyt tuon näkyni, minä samalla paikalla ikkunan ääressä ja ystäväni läheisellä sohvalla. Paikan ja ajan yhtäläisyys sai minut kertomaan ilmiöstä hänelle. Hän kuunteli loppuun, nauroi ensin sydämellisesti ja muuttui sitten tavattoman vakavaksi, aivan kuin olisi ollut päivänselvää, että minä en kyennyt hallitsemaan aistimiani täydelleen. Siinä samassa näin taas aivan selvästi tuon hirviön ja kiljahtaen kauhusta näytin hänelle sitä. Hän katseli innokkaasti — mutta väitti, ettei nähnyt mitään — vaikka minä aivan selvästi osoitin elukan tietä, kun se laskeutui alastonta vuorenseinää myöten.
Olin nyt hirvittävän levoton, sillä pidin näkyä joko kuolemani enteenä tai mikä pahempaa, mielipuolisuuden tiedoittajana. Painauduin kiivaasti tuoliin ja istuin muutaman silmänräpäyksen kasvot käsissä. Kun uudelleen nostin katseeni oli näky kadonnut.
Mutta isäntäni, jonka rauhallisuus oli jossakin määrin palannut, kyseli hyvin tarkasti näkyeläimen muotoa. Kun olin täydelleen tyydyttänyt hänen uteliaisuutensa, huokasi hän syvään, aivan kuin olisi päässyt jostakin sietämättömästä taakasta, ja jatkoi puhettaan minun mielestäni julmuutta hipovan levollisena erinäisistä spekulatiivisen filosofian kohdista, joista aikaisemmin olimme keskustelleet. Muistan, että hän erikoisesti (muiden seikkojen muassa) puolusti sitä ajatusta, että tärkein syy kaikkien inhimillisten tutkimusten erehdyksiin oli järjen taipumuksessa ali- tai yliarvioida esineitten tärkeyttä vain siksi, että niitä arvosteltiin läheltä katsoen. »Esimerkiksi», sanoi hän, »jotta voitaisiin oikein arvostella sitä vaikutusta, jonka demokratian täydellinen leviäminen tulee suurin piirtein ihmiskuntaan tekemään, täytyy tässä arvostelussa ottaa huomioon sen ajan etäisyys, jolloin sellainen leviäminen mahdollisesti voi tulla täydelliseksi. Mutta voitko mainita ainoatakaan hallitusasioita käsitellyttä kirjailijaa, joka milloinkaan on arvellut maksavan vaivaa lainkaan käsitellä tätä erikoista asianhaaraa?»