Polveudun suvusta, jonka herkkä tempperamentti ja voimakas mielikuvitus aina ovat herättäneet huomiota; ja jo varhaisimmassa lapsuudessani kävi ilmi, että olin täydellisesti perinyt tämän sukuluonteen. Vanhetessani se kävi yhä selvemmäksi ja alkoi monestakin syystä herättää ystävissäni vakavaa huolestusta ja tuottaa minulle itselleni suurta vahinkoa. Kasvoin omavaltaiseksi ja taipuvaiseksi mitä hurjimpiin oikkuihin ja mitä hillittömimpien intohimojen uhriksi. Kun olin heikko ja sairaalloinen, eivät vanhempani voineet tehdä paljonkaan ehkäistäkseen pahoja taipumuksiani. Muutamat heikot ja huonosti suoritetut yritykset tähän suuntaan päättyivät heidän täydelliseen tappioonsa ja siis minun suureen voittooni. Tämän jälkeen oli minun tahtoni talossa lakina, ja sellaisessa iässä, jossa useimmat lapset eivät vielä ole jättäneet lastenkamaria, saatoin minä kaikessa seurata omaa tahtoani ja olin kaikessa, vaikk'en nimellisesti, oma herrani.
Aikaisimmat koulumuistoni liittyvät isoon, vanhaan, Elisabetin aikaiseen taloon; se sijaitsi kolkossa kylässä, jossa kaikki talot olivat hyvin vanhoja ja sijaitsivat mahtavien, kyhmyisten puiden varjossa. Tämä kunnianarvoisa, vanha kylä oli todellakin ihmeellinen, unenomainen paikka. Voin vielä tällä hetkellä mielikuvituksessani tuntea sen varjoisten lehtokujien viileyden, hengittää sen tuhansien kukkivien pensaiden tuoksua, ja vieläkin riemastua kirkonkellon syvistä kajahduksista, kun ne joka tunti äkillisesti katkaisivat syvän hiljaisuuden, jossa ajan nakertama goottilainen kirkontorni nukkui.
Kenties suurimman ilon, minkä nyt enää voin kokea, minulle tuottaa kouluaikojen! yksityiskohtainen muisteleminen. Kurjuuteen vajonnut kun olen, saan näistä hajanaisista muistoista lohtua, vaikkapa vain tilapäistä ja ohimenevää. Nuo niin jokapäiväiset ja usein naurettavatkin pikkuseikat saavat mielikuvituksessani kohtalokkaan merkityksen, sillä ne liittyvät aikaan ja paikkaan, missä minä havaitsen ensimmäiset viitteet siitä kohtalosta, jonka valtaan lopulta olin täydelleen joutuva. Sallikaa minun siis muistella.
Niinkuin jo olen sanonut, oli talo vanha ja epäsäännöllinen. Siihen kuuluva alue oli laaja, ja tätä aluetta ympäröi korkea ja paksu tiilimuuri, joka ylhäältä oli varustettu laasti- ja lasisirukerroksella. Tuo vankilaa muistuttava muuri oli meidän maailmamme rajana. Sen ulkopuolelle pääsimme vain kolme kertaa viikossa, nimittäin lauantai-iltapäivinä, jolloin me kahden opettajan seurassa teimme yhteisen retken lähiseutuun, sekä kaksi kertaa sunnuntaina, jolloin me säännöllisissä riveissä marssimme aamu- ja iltajumalanpalvelukseen kylän ainoaan kirkkoon. Koulumme johtaja oli samalla tämän kirkon pappina. Muistan vielä, miten ihmetellen ja ihaillen aina katselin häntä, kun hän määrämittaisin ja juhlallisin askelin käveli saarnastuolille. Oliko tämä teennäisen arvokas pappi hienoine, hyvin silitettyine juhlapukuineen ja huolellisesti puuteroituine peruukkeineen todellakin sama mies, joka kasvot happamina ja puettuna rähjäisiin vaatteisiin joka päivä jakoi koulussa patukka kädessä drakoonista oikeutta? Ah, mikä jättiläismäinen paradoksi — mikä ratkaisematon ja mahdoton arvoitus!
Eräässä tuon paksun muurin nurkassa oli raskas ja iso rautalevyllä päällystetty portti, jonka yläosaan oli kiinnitetty piikkireunus. Millaisia kauheita tunteita se herättikään meissä! Sitä ei yleensä koskaan avattu, paitsi niinä kolmena kertana viikossa, jolloin me suoritimme säännöllisesti uusiutuvat retkemme; ja jokainen sen valtavien saranoiden vingahdus antoi meille aihetta salaperäisiin ja juhlallisiin ajatuksiin.
Avara puisto oli muodoltaan epäsäännöllinen, ja siinä oli useita tilavia piilopaikkoja ja salasoppia. Siellä oli myöskin iso, hyvin hiekoitettu leikkikenttä, jossa ei ollut enemmän puita kuin penkkejäkään. Tämä kenttä sijaitsi talon takana, ja sen edessä oli pieni pengermä, jossa kasvoi puksipuuaita ja muita pensaita, mutta tälle rauhoitetulle alueelle me astuimme vain harvinaisissa ja juhlallisissa tilaisuuksissa, niinkuin ensimmäisen kerran kouluun tullessamme ja lopullisesti sieltä poistuessamme, tai ehkä myöskin silloin, kun joku ystävä tai sukulainen oli hakemassa meitä vierailulle joulu- tai kesäloman aikana.
Mutta itse talo! — mikä ihmeellinen vanha rakennus se oli! Minusta se oli todellinen lumottu linna. Sen kiemurtelevat käytävät ja eksyttävät portaat ja erilaiset huoneet tuntuivat minusta loputtomilta. Oh vaikea edes varmasti sanoa, kummassa sen kahdesta kerroksesta kulloinkin sattui olemaan. Jokaisesta huoneesta vei kolme tai neljä porrasta ylöspäin tai alaspäin seuraavaan huoneeseen. Ja käytävien haarautumat olivat niin lukemattomat ja selittämättömät ja toisiinsa sekoittuneet, että meidän käsityksemme talosta kokonaisuudessaan liittyi lähinnä siihen käsitykseen, mikä meillä oli ikuisuudesta. Niinä viitenä vuotena, jotka vietin koulussa, en päässyt koskaan varmaan käsitykseen siitä, missä osassa taloa se huone sijaitsi, joka oli minun ja yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen muun oppilaan makuuhuoneena.
Koulusali oli tämän talon suurin huone, ja minusta se oli koko maailman suurin. Se oli hyvin pitkä, sangen kapea ja tavattoman matala, ja siinä oli suipot goottilaiset ikkunat ja tammipanelikatto. Eräässä etäisessä ja peloittavassa nurkassa sijaitsi jonkinlainen kahdeksan tai kymmenen neliöjalan laajuinen aitaus, joka tuntien aikana oli meidän rehtorimme, kunnianarvoisan pastorin, tohtori Bransbyn kaikkeinpyhimpänä. Salin muissa nurkissa oli kaksi samanlaista aitausta, toinen klassillisten kielten opettajaa, toinen englannin ja matematiikan opettajaa varten. Hajallaan ylt'ympäri salia oli sikin sokin lukemattomia penkkejä ja pulpetteja, kaikki vanhuuttaan kuluneita ja niin mustuneita, madonsyömiä ja täynnään alkukirjaimia, koko nimiä, irvokkaita kuvia ynnä lukuisia muita veitsentuotteita, että oli melkein hävinnyt se muoto, joka niillä oli alkujaan, kauan sitten ollut. Huoneen toisessa päässä oli iso vesiämpäri ja toisessa suunnattoman suuri seinäkello.
Tämän koulun kunnianarvoisien muurien sisällä minä ehtimättä vielä ikävystyä vietin viisi vuotta — kymmenennestä viidenteentoista ikävuoteeni. Lapsen vilkkaat aivot eivät huvia ja hommaa löytääkseen tarvitse ulkomaailmaa ja sen tapahtumia; ja koulun näennäisesti yksitoikkoinen elämä tarjosi minulle enemmän jännitystä ja mielenkiintoa kuin sittemmin koin nuoruuden hurjisteluissa ja miehuusiän rikoksissa. Ja kuitenkin minun täytyy uskoa, että varhaisin sielunkehitykseni monessa suhteessa oli epätavallinen — vieläpä liiallinen. Useimpiin ihmisiin eivät varhaisen lapsuuden elämykset jätä mitään kauan pysyvää vaikutusta. Kaikki on harmaan usvan peittämää — heikkoja ja epämääräisiä muisteloita — epäselvää muistoa kalpeista riemuista ja unentapaisista murheista. Niin ei ollut minun laitani. Nuoruuden vaikutelmat ovat syöpyneet sieluuni niin terävin, selvin ja kestävin piirtein, että muistuttavat vanhojen karthagolaisten mitalien leimoja.
Ja kuitenkin — maailman silmillä katsoen — miten vähän minulla oli muistettavaa! Herääminen aamuisin, vuoteeseen-meno iltaisin; harjoitukset ja oppitunnit, säännöllisesti uusiutuvat puoli-lupapäivät ja retkeilyt silloin tällöin, urheilukenttä peleineen ja leikkeineen ja juonineen; — kaikki tällainen, joka on kauan ollut unohduksissa, koko tämä tunteiden ja tapahtumien aarniometsä, tämä vaihtelevien mielenliikutusten, jännityksen ja kiihtymyksen maailma. »O le bon temps, que ce siècle de fer!»