Asianlaita oli niin, että minun kiivas, tulinen ja käskevä luonteeni pian teki minut tovereitteni joukossa etupään mieheksi, ja hitaasti, mutta vastuksetta minä sain selvän ylivallan kaikkiin nähden, jotka eivät olleet kovin paljon minua vanhempia — kaikkiin, yhtä lukuunottamatta. Tuo poikkeus oli eräs koulun oppilas, jolla, vaikka hän ei ollut sukua minulle, oli sama ristimä- ja sukunimi kuin minullakin; tämä seikka ei kuitenkaan ollut kovin merkillinen, sillä vaikka olin ylhäisestä perheestä, oli nimeni eräs noita aivan tavallisia nimiä, jotka Englannissa ikimuistoisista ajoista ovat tulleet yhteisomaisuudeksi. Olen senvuoksi tässä kertomuksessa nimittänyt itseäni William Wilsoniksi — keksitty nimi, joka ei paljonkaan eroa siitä, mikä minulla todellisuudessa on. Kaikista tovereistani, jotka kuuluivat »meidän joukkoomme», oli kaimani ainoa, joka ryhtyi kilpasille minun kanssani, niin opinnoissa kuin urheilukentän leikeissä ja otteluissa — myöskään hän ei missään suhteessa suostunut alistumaan minun mielipiteisiini ja vallanhimoiseen tahtooni. Jos tässä maailmassa on olemassa täydellistä ja kiistämätöntä itsevaltiutta, on sellaista se tyrannius, jota valtiasluonne poikaiässä harjoittaa vähemmän tarmokkaita tovereitaan kohtaan.
Wilsonin vastahakoisuus aiheutti minulle paljon huolta, varsinkin kun salaa pelkäsin häntä, vaikka toisten läsnäollessa kohtelin häntä sangen ylimielisesti. Tunsin myös, että se tasavertaisuus minun kanssani, joka hänen vaivatta onnistui säilyttää, kenties todisti etevämmyyttä, koska yliotteeni pysyttäminen vaati minulta mitä suurinta ponnistusta. Mutta kuitenkaan ei tätä etevämmyyttä — tai tasavertaisuutta — itse asiassa tunnustanut kukaan muu kuin minä, sillä jonkin käsittämättömän sokeuden vuoksi eivät toverimme näyttäneet edes aavistavan sitä. Hän kilpaili minun kanssani, hän vastusti minua ja ennen kaikkea hän itsepintaisesti ja ujostelemattomasti teki tyhjäksi minun suunnitelmiani ja aiheitani, mutta kaikki tämä tapahtui salaa. Häneltä tuntui puuttuvan kokonaan se kunnianhimo, joka kannusti minua ja jonka avulla minä kykenin voittamaan toverini. Näytti siltä kuin hänen toimintaansa olisi määrännyt vain oikullinen halu estää, hölmistyttää ja nöyryyttää minua, ja toisinaan sattui, etten voinut olla hämmästyksen ja nöyryytyksen sekaisin tuntein panematta merkille, että kaikkien hänen vastaväitteittensä, loukkaustensa ja pistopuheittensa takana piili perin odottamatonta ja äärimmäisen epätervetullutta kiintymystä. En voinut muuta kuin otaksua, että tämä omituinen käytös johtui täydellisestä itserakkaudesta, joka pukeutui ylimielisen suojelevaisuuden muotoon.
Tämä viimeksimainittu piirre Wilsonin käytöksessä se kenties — yhdessä samannimisyyden ja sen seikan kanssa, että satuimme astumaan kouluun samana päivänä — aiheutti huhun, että me olimme veljeksiä. Tuo huhu levisi koulun yläluokkalaisten keskuuteen, jotka eivät yleensä juuri liikoja välitä nuorempien tovereittensa asioista. Olen aikaisemmin sanonut, tai olen tahtonut sanoa, ettei tämä Wilson ollut minkäänlaista sukua minulle. Mutta jos me olisimme olleet veljeksiä, olisimme totisesti olleet kaksoiset, sillä sen jälkeen kun olin poistunut tohtori Bransbyn koulusta, sain sattumalta tietää, että kaimani oli syntynyt tammikuun 19 päivänä v. 1809 — ja tämä on sangen merkittävä seikka, koska tuo päivä on myöskin minun syntymäpäiväni.
Saattaa näyttää ihmeelliseltä, että minä, huolimatta niistä jatkuvista ikävyyksistä, joita alituinen kilpailuni Wilsonin kanssa ja hänen sietämätön vastaansanomishalunsa minulle tuottivat, kuitenkaan en voinut vihata häntä sydämeni pohjasta. Tosin meillä oli melkein joka päivä kiistaa, jolloin hän useimmiten julkisesti luovutti voitonpalmun minulle, mutta sillä tavoin, että minusta tuntui kuin oikeastaan hän olisi ollut sen arvoinen. Mutta minun ylpeydestäni ja hänen todellisesta arvokkuudestaan johtui, että me aina pysyimme »tuttavina», ja meidän luonteissamme oli monta yhteistä piirrettä, jotka aiheuttivat tunteen, minkä vain meidän asemamme toverien joukossa esti kehittymästä ystävyydeksi. On tosiaankin vaikea selittää tai kuvata todellisia tunteitani häntä kohtaan. Ne muodostivat sotkuisen vyyhden, jossa oli avointa vihamielisyyttä, joka ei vielä ollut vihaa, hiukan kunnioitusta ja varsin paljon pelkoa — sanalla sanoen kokonainen maailma sekalaisia tunteita. On ehkä tarpeellista lisätä, että Wilson ja minä olimme erottamattomat toverukset kaikessa.
Epäilemättä juuri meidän luonnottomasta suhteestamme johtui, että kaikki hyökkäykset häntä vastaan pikemmin muodostuivat kepposiksi ja pilkaksi (joka näennäisesti leikillisenä oli tarkoitettu haavoittamaan) kuin avoimemmaksi ja vakavammaksi vihollisuudeksi. Mutta minun tämänsuuntaiset yritykseni eivät suinkaan aina ottaneet menestyäkseen, ei edes silloin, kun olin tehnyt suunnitelmani mitä huolellisimmin ja kekseliäimmin, sillä kaimani oli tuollainen rauhallinen ja arvokas henkilö, jollaisilla ei ole mitään heikkoa kohtaa. Ainoa arka paikka, minkä hänestä saatoin löytää, oli muuan luonnonvika, johon jalomielisempi vastustaja ei milloinkaan olisi käynyt käsiksi — nimittäin eräänlainen puhe-elimen heikkous, josta johtui, ettei hän milloinkaan voinut koroittaa ääntään matalaa kuiskausta lujemmaksi. Enkä minä hävennyt käyttää tätä heikkoutta kaikella mahdollisella tavalla hyväkseni.
Wilson vastasi monin tavoin minun hyökkäyksiini ja — ennen kaikkea oli hänen käytännöllinen järkensä keksinyt jotakin, joka ärsytti minua suunnattomasti. Miten hän alun perin oli päässyt selville tästä heikkoudestani, on arvoitus, jota en milloinkaan ole kyennyt ratkaisemaan, mutta kun hän kerran oli havaintonsa tehnyt, käytti hän sitä epäröimättä hyväkseen. Minä olin aina vihannut halpaa ja jokapäiväistä sukunimeäni ja niinikään yksinkertaista, vaikkakin vähemmän plebeijistä ristimänimeäni. Nämä sanat olivat aina viiltäneet korviani, ja kun toinenkin William Wilson tuli kouluun samana päivänä kuin minä, olin hänelle vihainen siitä, että hänellä oli minun nimeni, ja tunsin entistäkin suurempaa vastenmielisyyttä tätä nimeä kohtaan, koska vieras käytti sitä, sillä tästä syystähän sitä tultaisiin toistamaan kahta vertaa useammin ja se sekoitettaisiin tuon kohtalokkaan yhtäläisyyden vuoksi varmasti usein minun nimeeni.
Näin syntynyt vastenmielisyyden tunto kasvoi jokaisesta yhtäläisyydestä, minkä havaitsin minulla ja kilpailijallani olevan. En ollut vielä huomannut sitä merkittävää seikkaa, että me olimme samanikäiset; mutta näin, että olimme yhtä pitkät ja että ulkonäössämme ja käytöksessämme oli määrätty yleinen samankaltaisuus. Niinikään minua kuohutti tuo huhu sukulaisuudestamme, joka oli liikkeellä ylemmillä luokilla. Lyhyesti sanoen, ei mikään voinut ärsyttää minua siinä määrin kuin vähäisinkin viittaus johonkin sisäiseen tai ulkonaiseen yhtäläisyyteen meissä. Mutta itse asiassa minulla ei (paitsi mitä tulee meidän luuloteltuun sukulaisuuteemme) ollut minkäänlaista syytä otaksua, että yhtäläisyys olisi antanut aihetta puheisiin tai että toverimme edes olisivat huomanneet sitä. Ilmeistä oli, että hän oli havainnut sen kaikissa muodoissaan yhtä tarkasti kuin minäkin; mutta se, että hän tästä seikasta saattoi keksiä niin kiitollisen tavan ärsyttää minua, on, niinkuin aikaisemmin olen sanonut, luettava hänen tavattoman terävän älynsä ja ymmärryksensä ansioksi.
Hänen aatteensa oli tekeytyä sekä sanoissa että elkeissä mahdollisimman paljon minun kaltaisekseni, ja hän toteutti aikeensa ihailtavan taitavasti. Oli helppoa jäljitellä minun vaatetustani; vaivatta hän myöskin omaksui käyntitapani ja ryhtini; ja huolimatta kurkkuviastaan hän myös matki minun ääntäni — voimakkaampia ääniä hän tietenkään ei voinut ilmaista, mutta äänensävy oli sama; ja hänen omituinen kuiskauksensa oli täydelleen minun ääneni kaiku.
En voi kuvata, miten suuressa määrin tämä minun muotokuvani (sillä sitä ei voinut oikeuden mukaan nimittää irvikuvaksi) kiusasi minua. Yksi ainoa lohdutus minulla oli: tätä matkimista ei todennäköisesti huomannut kukaan muu kuin minä ja minun tarvitsi sietää vain kaimani viekkaat ja omituisen pilkalliset hymyt, Tyytyen siihen, että oli tehnyt minuun tarkoittamansa vaikutuksen, hän näytti rajoittuvan salaa hymyilemään sitä pistosta, jonka oli aiheuttanut minulle, ja luopui ylimielisesti siitä julkisesta suosiosta, minkä niin hyvä keksintö olisi voinut hankkia hänelle. Se että toverit eivät olleet voineet ymmärtää ja pitää arvossa hänen päähänpistoaan eivätkä olleet ottaneet osaa hänen pilkantekoonsa, oli arvoitus, jota minä monina tuskallisina kuukausina turhaan yritin ratkaista. Saattoihan johtua hänen jäljennöksensä liioittelemattomuudesta, että sitä oli vaikea tuntea, mutta luultavampaa on, että juuri vastustajani rauhallinen ylimielisyys, joka vähäksyi originaalin pikkupiirteitä (ja muutahan tyhmät eivät maalauksessa huomaa), mutta kuvasti sen hengen kokonaan, aiheutti sen, että vain minä ymmärsin hänen työtään.
Olen jo useammin kuin kerran maininnut, millaisen tympäisevän suojelija-asenteen hän aina otti minuun nähden ja miten monesti hän ehkäisi minun aikeeni. Tätä hän ei tietenkään tehnyt avoimesti, vaan neuvoin ja viittauksin. Kuuntelin näitä neuvoja vastenmielisesti, ja se tunne vuosien kuluessa kävi yhä voimakkaammaksi. Ja kuitenkin minun täytyy tällä hetkellä, niin paljon myöhemmin, tehdä hänelle oikeutta yksinkertaisesti tunnustamalla, etteivät hänen neuvonsa milloinkaan olleet sellaisia kuin kehittymättömältä ja kokemattomalta nuorukaiselta olisi odottanut ja että hänen moraalinen kehityksensä, samoin kuin myöskin hänen yleinen lahjakkuutensa ja elämänviisautensa, oli minulle ylivoimainen; olisin tänä päivänä parempi ja sen vuoksi myöskin onnellisempi ihminen, ellen olisi niin usein hylännyt noita ilmehikkäinä kuiskauksina annettuja neuvoja, joita minä silloin vain aivan liian katkerasti vihasin ja inhosin.