Mutta kävi niin, että minua päivä päivältä alkoi yhä enemmän tympäistä hänen vastenmielinen valvontansa, ja joka päivä tunsin yhä syvemmin loukkaantuvan! siitä, mitä pidin hänen sietämättömänä hävyttömyytenään. Olen aikaisemmin maininnut, että tunteeni häntä kohtaan olisivat toveruutemme alkuaikoina helposti voineet kehittyä ystävyydeksi; mutta kouluaikani loppupuolella nämä tunteet olivat hyvin lähellä todellista vihaa, vaikka hän silloin oli muuttanut käytöstään minua kohtaan jossakin määrin hillitymmäksi. Luulen, että hän eräässä tilaisuudessa näki sen ja senjälkeen vältteli tai oli välttelevinään minun seuraani.
Suunnilleen näihin aikoihin, erään kiivaan kiistan jälkeen, jossa hän oli ollut vähemmän varuillaan kuin tavallisesti ja vastoin tapojaan puhunut harvinaisen avomielisesti, minä huomasin tai olin huomaavinani hänen äänessään, hänen ilmeissään ja puheessaan jotakin sellaista, joka ensin tyrmistytti minua ja sitten kiinnitti mitä suurimmassa määrässä mieltäni herättämällä minussa hämäriä ja sekavia muistoja varhaisimmasta lapsuudestani, ikäkaudelta, jolloin muisti ja tietoisuus eivät vielä olleet syntyneet. En voi kuvata tätä vaikutelmaa paremmin kuin sanomalla, että vain vaivoin saatoin vapautua tunnosta, että olin tuntenut tämän nuorukaisen jonakin äärettömän kaukaisena ajankohtana. Tämä aistiharha haihtui kuitenkin yhtä äkkiä kuin oli syntynytkin, ja minä olen maininnut tapauksen vain määrätäkseni ajan, jolloin viimeisen kerran kouluaikanani keskustelin omituisen kaimani kanssa.
Tuossa suuressa vanhassa talossa lukemattomine kerroksineen ja osastoineen oli monta isoa, toisiinsa liittyvää huonetta, missä suurimmalla osalla oppilaita oli makuusijansa. Mutta siellä oli myöskin (niinkuin niin merkillisesti rakennetussa talossa täytyikin olla) monta pientä komeroa ja salasoppea, ja nämäkin oli, kiitos tohtori Bransbyn taloudellisen kekseliäisyyden, järjestetty makuuhuoneiksi, vaikka niihin korkeintaan mahtui yksi ainoa makuusija kuhunkin. Eräs näistä pikku huoneista oli kaimani Wilsonin makuuhuoneena.
Eräänä yönä viidennen kouluvuoteni lopulla ja heti yllämainitun kiistan jälkeen, kun kaikki jo nukkuivat, minä nousin vuoteestani ja hiivin lamppu kädessä kapeita käytäviä myöten kilpailijani makuuhuoneeseen. Minä olin jo kauan hautonut mielessäni hänelle tuollaista ilkeätä kepposta, jotka tähän asti olivat menestyneet niin huonosti. Aioin nyt toteuttaa suunnitelmani ja antaa hänen tuntea koko sen ilkeyden, joka täytti minut. Kun olin tullut hänen huoneensa kohdalle, astuin sisään jätettyäni lampun oven ulkopuolelle. Olin askelen eteenpäin ja kuuntelin hänen tyyntä hengitystään. Kun olin vakuuttautunut siitä, että hän todella nukkui, tartuin lamppuun ja lähestyin uudestaan hänen vuodettaan. Sitä verhosivat vuodeuutimet, jotka minä hiljaa vedin syrjään, jolloin valo lankesi kirkkaana nukkuvaan ja minun katseeni suuntautui hänen kasvoihinsa. Minä katselin niitä, ja jääkylmä, lamauttava väristys kulki läpi koko olemukseni. Rintani kohoili, polveni vapisivat, ja sieluni valtasi aiheeton, mutta sietämätön kauhu. Läähättäen laskin lampun vielä lähemmäksi hänen kasvojaan. Olivatko nämä — nämä kasvot todellakin William Wilsonin? Näin kyllä, että kasvot olivat hänen, mutta kuitenkin värisin kuin kylmästä ajatellessani mahdollisuutta, että ne eivät olleet hänen. Mikä noissa kasvoissa mahtoi niin voimakkaasti vaikuttaa minuun? Seisoin ja tuijotin, ja hajanaiset ajatukset temmelsivät aivoissani. Tuollaiselta hän ei näyttänyt, ei, ei tuollaiselta, elävässä elämässä. Hänellä oli sama nimi kuin minulla, hän muistutti minua ulkonäöltään, hän oli tullut kouluun samana päivänä kuin minä — ja sitten tuo mieletön minun eleitteni, minun ääneni, minun tapojeni ja minun käytökseni matkiminen! Oliko millään tavoin inhimillisesti mahdollista, että se, mitä nyt näin, oli vain seuraus tuosta hänen ärsyttävästä tavastaan? Väristen ja kauhuissani minä sammutin lampun ja hiivin äänettömästi huoneesta ja pian sen jälkeen poistuin koulusta ainiaaksi.
Vietettyäni muutaman kuukauden toimettomana kotonani menin ylioppilaaksi Etoniin. Lyhyt väliaika oli riittänyt heikentämään muiston siitä, mitä oli tapahtunut tohtori Bransbyn koulussa, tai ainakin muuttamaan käsitykseni noista tapahtumista. En voinut enää tuntea niiden traagisista sisältöä, epäilin aistieni todistusta ja ajattelin koko asiaa harvoin muulla tavoin kuin hiukan ihmetellen ihmisen herkkäuskoisuutta ja ylimielisesti hymyillen perittyä vilkasta mielikuvitustani. Elämäntapa, jota noudatin Etonissa, ei liioin ollut omansa vähentämään käsitysteni kevytmielisyyttä. Se ajattelemattomien hullutusten pyörre, johon päätäpahkaa heittäydyin, huuhtoi pois kaikki vakavat vaikutelmat ja ajatukset ja jätti jälkeensä vain muiston menneestä hurjistelusta.
En kuitenkaan tahdo kuvailla paheellista elämänjuoksuani enkä irstailuani, jotka uhmasivat kaikkia lakeja. Kolme hukkaan kulunutta vuotta oli antanut minulle vain syvään juurtuneita paheellisia tapoja ja lisännyt huomattavasti pahuuttani, kun kerran kulutettuani viikon sieluttomissa huvituksissa kutsuin pienen seurueen irstaimpia tovereitani huoneeseeni salaisiin juominkeihin. Kokoonnuimme myöhään illalla, sillä aikomuksemme oli pitkittää hurjisteluamme aamuun asti. Viini valui virtanaan, eikä myöskään puuttunut muita ja kenties vaarallisempia viettelyksiä, ja meidän humalainen ilomme oli kohonnut huippuunsa, kun kalpea sarastus alkoi näkyä idässä. Olin järjettömyyteen asti kiihtynyt viinistä ja pelistä ja aioin juuri kohottaa tavallista herjaavamman maljan, kun huomiotani äkkiä herätti, että eteisen ovi avattiin kiivaasti, minkä jälkeen kuulin palvelijani äänen viereisestä huoneesta. Hän sanoi, että henkilö, jolla ilmeisesti on kova kiire, tahtoi puhua kanssani hallissa.
Viinistä kiihtynyttä mieltäni tämä keskeytys pikemmin ilahdutti kuin hämmästytti. Hoipersin eteenpäin ja olin muutamalla askelella talon eteishallissa. Tässä pitkässä ja kapeassa huoneessa ei ollut lainkaan lamppua eikä mitään muutakaan valoa kuin se perin heikko sarastuksen hohde, joka tunkeutui puolipyöreästä ikkunasta. Kun astuin huoneeseen, näin suunnilleen minun itseni ikäisen nuorukaisen, yllään valkoinen kashimirikankainen takki, joka oli samaa uudenaikaista kuosia kuin minunkin. Sen verran saatoin nähdä, mutta heikko valaistus esti minua näkemästä miehen piirteitä. Kun astuin huoneeseen, tuli hän kiireesti minun luokseni, tarttui tunkeilevasti ja kärsimättömästi käsivarteeni ja kuiskasi korvaani: »William Wilson!»
Silmänräpäyksessä olin aivan selvä.
Muukalaisen käytöksessä ja siinä tavassa, millä hän pudisti kohotettua etusormeaan, oli jotakin, joka ehdottomasti hämmästytti ja tyrmistytti minua, mutta tavaton järkytykseni ei suinkaan johtunut tästä. Ei, vaan se juhlallinen varoitus, joka piili hänen kumeassa, kuiskaavassa äänessään, ja ennen kaikkea äänensävy, itse se merkillinen äänensävy, jolla nuo yksinkertaiset tavut kuiskattiin, ne ne kulkivat sieluni läpi kuin sähköisku ja täyttivät sen äkkiä tuhansilla menneiden aikojen muistoilla. Ennen kuin ehdin malttaa mieleni, oli hän mennyt.
Vaikka tämä tapaus tekikin voimakkaan vaikutuksen minun sekaviin aivoihini, oli vaikutus kuitenkin yhtä ohimenevä kuin se oli ollut elävä. Muutaman viikon aikana harrastin tosin uutterasti opintoja tai vaivuin synkkiin mietteisiin. En yrittänytkään salata itseltäni, kuka tämä ihmeellinen ihminen oli, joka niin itsepäisesti sekaantui minun asioihini. Mutta kuka ja mikä tämä Wilson oli? Ja mistä hän tuli? Mitä hän oikeastaan tahtoi? En voinut keksiä vastausta näihin kysymyksiin — sain vain tietää, että hän erään perheonnettomuuden vuoksi oli jättänyt tohtori Bransbyn koulun samana päivänä, kuin minä karkasin sieltä. Mutta ennen pitkää lakkasin ajattelemasta asiaa, sillä mielenkiintoni valtasi nyt kokonaan ajatus tulevasta matkastani Oxfordiin. Matkustinkin sinne pian ja vanhempieni turhamaisuuden vuoksi sain sellaiset varukset ja sellaisen vuosirahan, että saatoin täydellisesti heittäytyä siihen nautintoelämään, joka jo oli sydämelleni rakas, ja kykenin kilpailemaan tuhlaavaisuudessa Englannin rikkaimpien kreivikuntien jalosukuisten perillisten kanssa.