Kun minulla nyt oli tarpeeksi varoja, puhkesivat luontaiset taipumukseni kaksinverroin voimakkaina esiin, ja mielettömässä sokeudessa minä uhmasin säädyllisyyden yksinkertaisimpiakin lakeja. Mutta olisi typerää viipyä kevytmielisen elämäni yksityiskohdissa. Sanalla sanoen, kaikkien noiden tuhlarien joukossa olin minä herodiaanisempi kuin Herodes itse ja antamalla nimeni monille uusille hullutuksille toin sangen huomattavan lisän ennestäänkin pitkään luetteloon niistä paheista, jotka ovat yleisiä tässä Euroopan irstaimmassa yliopistossa.
Tuskinpa voisi kuitenkaan uskoa, että minä tänä aikana todellakin olin herrasmiehen asemasta vajonnut tarpeeksi syvälle ruvetakseni opettelemaan ammattipelurien kurjimpia temppuja; ja kun olin täydellisesti perehtynyt tähän halveksittavaan taitoon, käytin sitä vielä lisätäkseni muutenkin ruhtinaallisia tulojani yksinkertaisten ylioppilaiden kustannuksella. Mutta niin oli kuitenkin asianlaita, ja juuri siitä syystä, että tämä oli niin tavaton rikos kaikkea kunniantuntoa vastaan, juuri sen vuoksi minä epäilemättä sain rankaisematta ja turvallisesti jatkaa työtäni. Sillä kukapa rappeutuneimmistakaan tovereistani ei olisi mieluummin kieltänyt omien aistimiensa todistusta kuin epäillyt sellaisista hommista iloista, avomielistä, uljasta William Wilsonia, koko Oxfordin jalointa ja anteliainta ylioppilasta — häntä, jonka hullutukset (niin sanoivat hänen loisensa) olivat vain nuoruuden ja kesyttömän mielikuvituksen hullutuksia, jonka hairahdukset olivat vain verrattomia päähänpistoja ja jonka suurin pahe oli vain rohkea ja huoleton tuhlaus?
Suunnilleen kaksi vuotta olin menestyksellisesti harjoittanut tätä ammattia, kun yliopistoon saapui muuan Glendinning niminen nousukas — rikas, kertoi huhu, kuin Herodes Atticus — ja jonka rikkaudet olivat yhtä helposti saavutetut. Huomasin pian, että hän oli varsin tyhmä, ja valitsin hänet tietysti taitavuuteni uhriksi. Pelasin hänen kanssaan usein ja käytin väärinpelaajien vanhaa temppua antaen hänen ensin voittaa huomattavia summia sitten kyniäkseni hänet sitä perusteellisemmin. Kun katsoin ajan tulleen, minä tapasin hänet (lujasti olin päättänyt, että tästä kohtauksesta tulisi lopullinen ja ratkaiseva) erään opintotoverimme (hra Prestonin) huoneessa; isäntämme, joka oli meidän kummankin harras ystävä, ei luonnollisesti aavistanutkaan minun aikeitani. Saadakseni koko jutun parempaan valoon keksin koota kahdeksan, kymmenen hengen suuruisen seurueen ja pidin tarkasti huolta siitä, että pelikortit otettiin esille kuin sattumalta ja että uhrini itse ehdotti pelaamista. Lyhyesti sanoen, en laiminlyönyt ainoatakaan väärinpelaajien tavallisista tempuista — ja ne ovat nykyjään niin yleisiä, että on ihmeellistä, miten vielä voi olla niin yksinkertaisia ihmisiä, että sallivat itsensä petettävän niillä.
Yhdessäolomme oli jatkunut myöhään yöhön, ja minun oli lopulta onnistunut saada Glendinning ainoaksi vastustajakseni. Pelasimme minun mielipeliäni écartéta. Seurueen muut jäsenet, joita jännitti meidän korkea pelimme, seisoivat ympärillämme katsellen. Nousukas, jonka aikaisemmin olin houkutellut juomaan vahvasti, jakoi ja pelasi kovin hermostuneesti, minkä osittain, mutta ei kokonaan, saattoi panna alkoholin tilille. Hyvin lyhyen ajan kuluttua hän oli velkaa minulle suuren summan, minkä jälkeen hän tyhjennettyään ison lasin portviiniä teki juuri sen, mitä minä kylmäverisesti olin odottanut — hän näet ehdotti, että kaksinkertaistaisimme jo järjettömän isot panoksemme. Hyvin näytellyn vastustuksen jälkeen ja vasta sitten kun toistettu kieltäytymiseni oli johdattanut hänet kiivaisiin sanoihin, myönnyin vastahakoisuutta teeskennellen hänen tahtoonsa. Tulos osoitti tietysti, miten täydellisesti uhrini oli kynsissäni; vajaassa tunnissa hän oli nelinkertaistanut velkansa minulle. Jo jonkin aikaa oli viinin aiheuttama punerrus puuttunut hänen kasvoiltaan, mutta nyt näin hämmästyksekseni, että hän oli käynyt hirvittävän kalpeaksi. Sanon hämmästyksekseni, sillä innokkaisiin tiedusteluihini oli vastattu, että Glendinning oli pohjattoman rikas, eikä niiden summien, jotka hän nyt oli hävinnyt, niin suuria kuin ne olivatkin, olisi pitänyt kyetä edes vakavasti huolestuttamaan häntä, saatikka sitten aiheuttamaan niin väkevää mielenliikutusta. Ensimmäinen ajatukseni oli, että hän oli liiasta viinistä ruvennut voimaan pahoin, ja pikemmin pelastaakseni arvoni toverien silmissä kuin mistään jalommasta vaikuttimesta aioin juuri ehdottaa, että lopettaisimme pelin, kun eräät takanani seisovien kuiskaukset ja Glendinningin huulilta päässyt äärimmäisen epätoivon huudahdus ilmoittivat minulle, että olin saattanut hänet taloudelliseen perikatoon, tavalla, joka aiheutti hänelle kaikkien osanoton.
On vaikea sanoa, mitä minä nyt oikeastaan olisin tehnyt. Uhrini säälittävä tila oli luonut kaikkiin läsnäolijoihin syvän alakuloisuuden, ja muutaman minuutin vallitsi täydellinen hiljaisuus, jonka aikana tunsin, että vastoin tahtoani punastuin kaikkia niitä halveksivia ja moittivia katseita, joita seurueen vähimmän turmeltuneet minuun suuntasivat. Minun täytyykin myöntää, että se äkillinen ja tavaton keskeytys, joka nyt sattui, hetkeksi kohotti sietämättömän taakan hartioiltani. Päädyn iso raskas kaksoisovi avattiin yht'äkkiä niin kiivaasti, että sen aiheuttama tuulahdus sammutti kuin taikaiskusta kaikki valot huoneesta. Juuri kun valot sammuivat, ehdimme nähdä suunnilleen minun mittaiseni, päällystakkiin pukeutuneen miehen astuvan sisään. Mutta sitten oli aivan pimeätä, ja me saatoimme vain tuntea, että hän seisoi joukossamme. Ennenkuin kukaan meistä oli ennättänyt tointua siitä äärimmäisestä hämmästyksestä, joka meidät kaikki oli vallannut, kuulimme muukalaisen puhuvan.
»Hyvät kerrat», sanoi hän matalalla, selvällä, kuiskaavalla äänellä, joka tunkeutui ytimiini asti, »hyvät herrat, en pyydä teiltä anteeksi menettelyäni, sillä täytän siten vain velvollisuuteni. Te ette epäilemättä tiedä, millainen se henkilö on, joka tänä iltana on écartéssa voittanut suuren summan lordi Glendinningiltä. Osoitan teille senvuoksi yksinkertaisen ja ratkaisevan keinon vakuuttautua tästä hyvin tärkeästä seikasta. Olkaa hyvät ja tutkikaa huolellisesti hänen vasemman hihanvuorinsa sisäpuoli ja erikoiset pikku kääröt, jotka lienevät löydettävissä hänen kirjaillun aamunuttunsa laajoista taskuista.»
Hänen puhuessaan oli huoneessa niin hiljaista, että olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan lattialle. Lopetettuaan puheensa hän poistui yhtä äkillisesti kuin oli tullutkin. Voinko minä — täytyykö minun kuvailla tunteitani? Tarvitseeko minun sanoa, että koin kaikki kadotettujen tuskat? Varmastikin oli minulla hyvin vähän aikaa ajatella. Monet kädet tarttuivat minuun kursailematta, ja valot sytytettiin viipymättä uudelleen. Nyt seurasi tarkastus, ja vasemman hihani vuorista löydettiin kaikki ne arvokorut, jotka ovat ratkaisevia écartéssa, ja nuttuni taskuista joukko samanlaisia korttipakkoja kuin meidän käyttämämme, se vain erotuksena, että ne olivat arrondées, niinkuin teknillinen termi kuuluu, s.o. arvokortit olivat hiukan kuperat päistään ja alemmat kortit samoin sivuiltaan.
Jokainen vihanpurkaus olisi iskenyt minuun vähemmän syvälle kuin toverieni halveksiva hiljaisuus ja kylmä iva.
»Herra Wilson», sanoi isäntämme kumartuen ottamaan lattialta kallisarvoisen, harvinaisella nahalla vuoratun turkin, »tämä on varmaan teidän?» (Kun kotoa lähtiessäni oli hyvin kylmä, olin heittänyt turkkini aamunutun päälle, johon olin pukeutunut ja olin riisunut sen saavuttuani herra Prestonin luo.) »Otaksun, että on tarpeetonta etsiä tästä lisätodistuksia teidän taitavuudestanne. Olemme totisesti saaneet todistuksia tarpeeksi. Toivon teidän ymmärtävän, että teidän käy välttämättömäksi lähteä heti Oxfordista — ja joka tapauksessa silmänräpäyksessä poistua minun asunnostani.»
Niin muserrettu ja nöyryytetty kuin olinkin, on luultavaa, että olisin vastannut hänen pilkallisiin sanoihinsa jollakin väkivaltaisella teolla, ellei huomioni juuri silloin olisi kiintynyt erääseen hämmästyttävään seikkaan. Se turkki, joka minulla oli ollut ylläni, oli vuorattu erinomaisen harvinaisilla ja kallisarvoisilla turkiksilla — en tahdo edes sanoa, miten harvinaisia ja ylellisen kalliita ne olivat. Kuosi oli omaa keksintöäni, sillä sellaisissa asioissa olin äärimmäisen turhamainen. Kun siis herra Preston ojensi minulle sen vaatekappaleen, jonka hän oli nostanut lattialta läheltä ovea, näin melkein kauhistukseen asti hämmästyneenä, että minulla jo oli oma turkiskappani käsivarrellani (mihin kai tietämättäni olin sijoittanut sen) ja että se, jonka hän minulle ojensi, oli vähäisintäkin pikkupiirrettä myöten uskollinen jäljennös minun kapastani. Sillä omituisella olennolla, joka niin kohtalokkaasti oli paljastanut minut, oli ollut yllään turkiskappa, mutta minua lukuunottamatta ei kukaan toinen seurueestamme ollut tuonut sellaista mukanaan. Maltoin suurella vaivalla mieleni, panin Prestonin ojentaman vaatekappaleen sen päälle, joka minulla jo oli käsivarrellani ja poistuin huoneesta kulmakarvat uhmaavasti rypyssä. Ennen päivän sarastusta lähdin epätoivon, häpeän ja kauhun sekaisessa mielentilassa nopealle matkalle Oxfordista mannermaalle.