Minä pakenin turhaan! Paha kohtaloni vainosi minua kuin kirous, ja kävi ilmi, että sen salaperäinen valta minuun oli vasta alkanut näyttää vaikutuksiaan. Tuskin olin saapunut Pariisiin, kun sain uuden todistuksen siitä inhoittavasta mielenkiinnosta, jota tuo Wilson osoitti minun tekoihini ja toimiini. Moneen vuoteen en saanut lainkaan rauhaa. Se roisto! Miten onnettoman ja aavemaisen alttiina hän ehkäisikään minun kunnianhimoiset suunnitelmani Roomassa! Ja samoin Wienissä — Berliinissä — Moskovassa! Totisesti, enpä tiedä, missä minulla ei olisi ollut syytä kirota häntä kaikesta sydämestäni. Vihdoin sietämättömän kauhun valtaamana pakenin kaikkein syrjäisimpiin maihin ja kaupunkeihin — ja kuitenkin minä pakenin turhaan!
Yhä uudestaan kysyin itseltäni salaisissa neuvotteluissa itseni kanssa: »Kuka hän on? mistä hän tulee? mitä hän minusta tahtoo?» Mutta en voinut löytää vastausta. Ja sitten minä tutkin mitä huolellisimmin hänen menettelytapaansa ja käytöstään ja hänen röyhkeän valvontansa selvimpiä ilmauksia. Mutta tästäkään tutkistelusta en saanut mitään, mille olisin voinut perustaa edes jonkinlaisen arvelun. Pisti silmään, että joka kerta kun hän oli osunut tielleni, hän oli estänyt minut toteuttamasta suunnitelmaa, josta varmasti olisi ollut pahoja ja vahingollisia seurauksia. Se oli kurja puolustus tuollaiselle omavaltaiselle holhoukselle, kehno korvaus niin itsepintaisesta ja loukkaavasta sekaantumisesta minun luontaiseen itsemääräämisoikeuteeni!
Olin myöskin pannut merkille, että vainoojani (samalla kun hän ihmeteltävän taitavasti ja huolellisesti pysyi oikussaan jäljitellä minun ulkoasuani) aina onnistui suorittaa sekaantumisensa minun elämääni sillä tavoin, etten saanut vilahdukseltakaan nähdä hänen kasvojaan. Olipa Wilson millainen hyvänsä, niin ainakin tämä oli suurinta teeskentelyä tai typeryyttä. Saattoiko hän milloinkaan uskoa, etten minä tuntenut häntä — häntä, joka oli nöyryyttänyt minut Etonissa ja ryöstänyt kunniani Oxfordissa, joka oli ehkäissyt minun kunnianhimoni Roomassa ja kostoni Pariisissa, häntä, joka oli tuhonnut minun suuren rakkauteni Napolissa ja paljastanut Egyptissä sen, mitä hän nimitti minun ahneudekseni? Saattoiko hän, periviholliseni ja paha henkeni, kuvitella, etten tuntenut kouluaikojeni William Wilsonia — kaimaani, toveriani ja vihattua ja pelättyä kilpailijaani tohtori Bransbyn koulun ajoilta? Se oli mahdotonta! Mutta kiiruhtakaamme näytelmän viimeiseen, kohtalokkaaseen näytökseen.
Tähän saakka olin avuttomasti taipunut hänen valtaansa. Se syvä kauhun tunne, minkä vallassa tavallisesti katselin Wilsonin ylevää luonnetta, hänen kunnioitusta herättävää viisauttaan ja hänen näennäistä kaikkialla-oloaan, yhdessä sen pelon kanssa, jonka eräät toiset hänen ominaisuutensa herättivät minussa, olivat saaneet minut tuntemaan itseni aivan heikoksi ja avuttomaksi hänen suhteensa ja katkerana ja vastahakoisena alistumaan hänen tahtoonsa. Mutta viime aikoina olin kokonaan heittäytynyt juoppouteen, jonka kiihoittava vaikutus luonteeseeni saattoi minut yhä uhmaavammaksi ja ärtyisämmäksi. Aloin napista — vitkastella — panna vastaan. Enkä tiedä, oliko vain kuvittelua, että vastustajani valta näytti heikkenevän sitä mukaa kuin vastarintani kävi vahvemmaksi. Miten hyvänsä, minä aloin nyt tuntea sarastavaa toivoa, ja minun salaisimmissa ajatuksissani kypsyi luja ja epätoivoinen päätös tehdä loppu orjuudestani.
Kerran Roomassa, karnevaalin aikana vuonna 18—, olin eräissä naamiaisissa herttua di Broglion palatsissa. Olin juonut tavallista enemmän, ja tungokseen asti täysien salien tukahduttava ilma vaivasi minua sietämättömästi. Väkijoukon läpi tunkeutumisen vaikeus oli myöskin omansa lisäämään ärtyisyyttäni, sillä minä etsin innokkaasti (en tahdo sanoa, mistä alhaisesta syystä) vanhan ja voimattoman Broglion nuorta, kaunista ja iloista herttuatarta. Aivan liian luottavaisesti hän oli aikaisemmin ilmaissut minulle, millaisessa valepuvussa hän tulisi esiintymään, ja kun minä nyt kaukaa olin nähnyt vilauksen hänestä, kiiruhdin etsimään häntä. Tässä silmänräpäyksessä laskeutui käsi kevyesti olkapäälleni, ja minä kuulin jälleen tuon unohtumattoman, matalan kuiskauksen korvassani.
Suoranaisen raivon vallassa käännyin heti sen puoleen, joka tällä tavoin oli keskeyttänyt puuhani, ja tartuin häntä kiivaasti kaulukseen. Hänellä oli yllään sinisestä sametista tehty espanjalainen viitta ja vyötäisillään tummanpunainen vyö, josta riippui miekka. Hänen kasvonsa olivat kauttaaltaan mustan samettinaamion peitossa.
»Roisto!» huusin raivosta käheällä äänellä — ja jokainen sana, jonka lausuin, tuntui vain lisäävän vihaani. »Roisto! Petturi! Kirottu lurjus! Sinä et saa, ei, sinä et saa ärsyttää minua kuoliaaksi! Seuraa minua heti, taikka tapan sinut paikalla!» Ja vetäen häntä perässäni minä raivasin meille tien pieneen tanssisalin vieressä olevaan sivuhuoneeseen.
Kun pääsimme perille, työnsin hänet kiivaasti luotani. Hän horjui seinää kohti, kun taas minä kiroten suljin oven ja käskin hänen paljastaa miekkansa. Hän epäröi vain hetken; sitten hän kevyesti huokaisten veti miekkansa esiin ja asettui asentoon.
Ottelusta tuli varsin lyhyt. Minä olin mieletön raivosta ja tunsin kädessäni kymmenen miehen voiman. Muutamassa sekunnissa olin pakottanut hänet peräytymään seinää vasten, ja kun hän nyt oli minun vallassani, työnsin julmaa nautintoa tuntien miekkani kerran toisensa jälkeen hänen rintansa läpi.
Samassa kuulin jonkun tarttuvan ulkopuolelta oven kädensijaan. Kiiruhdin estämään oven avaamista, ja palasin sitten viipymättä kuolevan vastustajani luo. Mutta mikään ihmiskieli ei pysty ilmaisemaan sitä hämmästystä ja kauhua, jonka näky, minkä nyt näin, minussa herätti. Se lyhyt silmänräpäys, joksi olin kääntänyt selkäni huoneesta, oli riittänyt aiheuttamaan siinä suuren muutoksen. Siellä oli — niin minusta hämmennyksessäni ensin tuntui — iso peili, jota en siellä aikaisemmin ollut nähnyt — ja kun minä kauhun valtaamana astuin lähemmäksi, erotin lasissa oman itseni, joka kasvot kalpeina ja verentahrimina horjui minua kohti.