Sellaiselta minusta näytti, mutta niin ei ollut. Vastustajani, Wilsonhan se seisoi edessäni, kamppaillen kuoleman kanssa. Hänen naamionsa ja hänen viittansa lojuivat lattialla, jonne hän oli ne heittänyt. Mutta hänen puvussaan ei ollut lankaakaan, hänen kasvoissaan ei piirrettäkään, joka ei kaikissa suhteissa olisi ollut samanlainen kuin minulla.
Se oli Wilson. Mutta hän ei enää puhunut kuiskaten, ja minä olisin voinut luulla kuulevani oman ääneni, kun hän sanoi:
»Sinä olet voittanut ja minä väistyn. Mutta tämän jälkeen olet sinäkin kuollut, kuollut maailmalta, taivaalta ja toivolta. Minussa sinä elit — ja katso tästä kuvasta, joka on sinun omasi, miten täydelleen olet murhannut itsesi.»
MUSTA KISSA.
En odota enkä pyydä ketään uskomaan sitä kaameaa ja kuitenkin varsin arkipäiväistä kertomusta, jonka nyt aion kirjoittaa muistiin. Olisin todellakin mielenvikainen, jos odottaisin jotakin sellaista tapauksessa, missä aistimeni kieltävät oman todistuksensa. En kuitenkaan ole mielenvikainen — enkä varmasti myöskään uneksi. Mutta huomenna minä kuolen ja tänään tahdon keventää omaatuntoani. Aikomukseni on esittää yksinkertaisesti ja selvästi, ilman mitään selityksiä, sarja tavallisia tapahtumia. Näiden tapahtumien seuraukset ovat kauhistuttaneet — ovat kiduttaneet — ovat saattaneet minut perikatoon. Kuitenkaan en tahdo niitä selittää. Minulle ne ovat tuottaneet ainoastaan kauhua, toisista ne voivat tuntua vähemmän pelättäviltä kuin eriskummallisilta. On kenties olemassa jotkin viisaat aivot, vähemmän pingoitetut kuin minun, jotka minun houreistani tekevät jokapäiväisiä mitättömyyksiä — jokin rauhallisempi ja kirkkaampi järki kuin minun, joka siinä tapaussarjassa, minkä minä vavisten kuvaan, on näkevä vain hyvin tavallisen syyn ja seurauksen ketjun.
Lapsuudestani asti olin tunnettu lempeästä ja taipuvaisesta luonteestani. Tunteellisuuteni pisti silmään jopa siinä määrin, että saattoi minut toverieni ilvehdittäväksi. Ennen kaikkea minä pidin eläimistä, ja vanhempani antoivat minulle monta erilaista lemmikkieläintä. Niiden seurassa vietin suurimman osan aikaani enkä milloinkaan ollut niin tyytyväinen kuin ruokkiessani ja hyväillessäni niitä. Vuosien kuluessa tämä taipumus vahvistui, ja kun olin kasvanut mieheksi, oli se parhain huvini. Niille, jotka ovat olleet kiintyneinä viisaaseen ja uskolliseen koiraan, minun ei tarvitse selittää sen tyydytyksen laatua ja voimakkuutta, minkä tuollainen taipumus voi tarjota. Eläimen epäitsekkäässä ja uhrautuvaisessa rakkaudessa on jotakin, mikä menee suoraan sellaiseen sydämeen, jolla on ollut tarpeeksi tilaisuuksia koetella pelkän ihmisen laihaa ystävyyttä ja haurasta uskollisuutta.
Menin nuorena naimisiin, ja minulla oli onni havaita vaimoni sukulaisluonteekseni. Kun hän huomasi minun heikkouteni kotieläinten suhteen, ei hän laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta hankkia niitä mitä miellyttävimpiä lajeja. Meillä oli lintuja, kultakaloja, kaunis koira, kaniineja, pieni marakatti ja kissa.
Viimeksimainittu oli huomattavan iso ja kaunis eläin, kokonaan musta ja hämmästyttävän viisas. Kissan viisaudesta puhuttaessa vaimoni, joka oli melkoisesti taikauskoon taipuvainen, usein viittasi vanhaan kansanomaiseen uskomukseen, että kaikki mustat kissat ovat salapukuisia noitia. Ei niin, että hän olisi sitä todella tarkoittanut, ja minä mainitsen tämän vain sen vuoksi, että se juuri nyt sattuu juolahtamaan mieleeni.
Pluto — se oli kissan nimi — oli minun suosikkini ja toverini. Minä yksin ruokin sitä, se seurasi minua kaikkialle, minne vain kotona menin. Vaivoin saatoin estää sitä seuraamasta minua kaduillakin.
Meidän ystävyytemme kesti monta vuotta, jona aikana kuitenkin luonteessani — kohtuuttomuuspaholaisen avulla — oli (minä punastun tunnustaessani sen) tapahtunut täydellinen muutos pahempaan. Päivä päivältä kävin yhä oikukkaammaksi, yhä ärtyisemmäksi ja yhä hävyttömämmäksi toisia kohtaan. Soin itselleni oikeuden käyttää hillitöntä kieltä vaimolleni puhuessani. Vihdoin tein hänelle jopa ruumiillista väkivaltaa. Kotieläimeni saivat tietysti tuta tämän muutoksen. En ainoastaan laiminlyönyt niitä, vaan myöskin pahoinpitelin. Plutosta välitin kuitenkin edelleen sen verran, että pidätyin pahoinpitelemästä sitä, vaikka en lainkaan hävennyt pahoinpidellä kaniineja, marakattia ja koiraakin, kun ne sattumalta tai kiintymyksensä ajamina osuivat tielleni. Mutta sairauteni paheni — mikäpä sairaus vetäisi vertoja alkoholille! — ja vihdoin Plutokin, joka nyt alkoi käydä vanhaksi ja senvuoksi hiukan ärtyisäksi — Plutokin sai vihdoin kokea minun pahan tuuleni seurauksia.