Eräänä iltana, kun kovin päihtyneenä palasin kotiin eräästä oleskelupaikastani kaupungissa, minusta tuntui, että kissa väitteli minua. Kävin siihen käsiksi, ja silloin se säikähtyneenä minun väkivaltaisuudestani veti hampaillaan käteeni pienen haavan. Jouduin kohta pirullisen raivon valtaan. En tuntenut itseäni enää. Alkuperäinen sieluni tuntui samassa pakenevan ruumiistani, ja saatanallistakin väkevämpi viinan ruokkima ilkeys saattoi jokaisen hermoni vapisemaan. Otin kynäveitsen liivintaskustani, avasin sen, tartuin eläin raukkaa kurkusta ja kaivoin ehdoin tahdoin sen toisen silmän kuopastaan! Minä punastun, palan, vapisen kirjoittaessani tästä inhoittavasta julmuudesta.
Kun seuraavana aamuna nukuttuani humalan pois, tulin jälleen järkiini, tunsin puoleksi kauhua, puoleksi katumusta, mutta se oli korkeintaan vain heikko ja vähäpätöinen tunneailahdus, ja minun sieluni pysyi välinpitämättömänä. Heittäydyin jälleen hurjasteluihin ja varsin pian upotin viiniin jok'ainoan muiston teoistani.
Sillävälin kissa vähitellen parani. Sen tyhjä silmäkuoppa oli tosin kauhea katsella, mutta se ei enää näyttänyt kärsivän tuskia. Se kuljeskeli niinkuin ainakin pitkin taloa, mutta niinkuin saattoi odottaa, se pakeni hirveästi säikähtäen, heti kun minä lähestyin sitä. Minulla oli vielä sen verran vanhaa sydäntäni jäljellä, että tunsin aluksi tuskaa, kun eläin, joka kerran oli rakastanut minua niin suuresti, nyt noin ilmeisesti kammoksui minua. Mutta tämä tunto väistyi pian ärtyisyyden tieltä. Ja sitä seurasi, minun lopulliseksi ja auttamattomaksi perikadokseni, paatumuksen henki. Tätä henkeä ei ole filosofien järjestelmissä. Mutta minä en ole elävämmin vakuutettu siitä, että sieluni elää, kuin siitä, että paatumus on ihmissydämen alkuperäisimpiä kannustimia — eräs niitä perusvaistoja, jotka antavat suunnan ihmisluonteelle. Kukapa ei olisi satoja kertoja tehnyt huonoja tai ilkeitä tekoja vain sen tiedon vuoksi, että hänen ei pitäisi tehdä niin? Eikö meillä ole vakituinen vietti rikkoa lakia, vain senvuoksi että tiedämme sen siksi. Niinkuin sanottu, sielun selittämätön halu kiduttaa itseään — tehdä väkivaltaa itselleen — tehdä väärin vain vääryyden itsensä vuoksi — se juuri pakotti minut jatkamaan ja vihdoin saattamaan loppuun sen pahan, minkä olin tehnyt viattomalle eläimelle. Eräänä aamuna panin kylmäverisesti silmukan kissan kaulaan ja hirtin sen puuhun; hirtin sen kyynelten valuessa virtanaan ja sielussani mitä katkerin tuska; hirtin sen, koska tiesin sen rakastaneen minua, ja koska tiesin, ettei se ollut tehnyt minulle mitään pahaa; hirtin sen, koska tiesin tekeväni synnin — kuolemansynnin, joka oli työntävä minun sieluni — jos se oli mahdollista — ulkopuolelle Jumalan, laupiaan ja ankaran Jumalan loppumattoman armon.
Tämän julman tekoni jälkeisenä yönä heräsin huutoon, että tuli oli irti. Vuodeverhoni olivat liekeissä. Koko talo paloi. Suurella vaivalla onnistui vaimoni, palvelijan ja minun itseni pelastautua liekeistä. Hävitys oli täydellinen. Olin menettänyt kaikki mitä omistin ja vaivuin epätoivoon.
Minä en lankea kiusaukseen yrittää asettaa onnettomuuttani ja julmuuttani keskenään mihinkään syy- ja seuraus-yhteyteen. Mutta minun tehtäväni on kertoa ketju tapahtumia, ja minä en tahdo jättää ainoatakaan mahdollista rengasta epätäydelliseksi. Tulipalon jälkeisenä päivänä kävin katsomassa taloni raunioita. Yhtä ainoata lukuunottamatta olivat kaikki seinät sortuneet. Poikkeuksena oli eräs sangen ohut väliseinä talon keskikohdalla, ja tämän seinän vieressä oli minun vuoteeni ollut. Rappaus oli tällä kohtaa erittäin hyvin vastustanut tulen vaikutusta, minkä arvelin johtuneen siitä, että seinä äskettäin oli rapattu uudestaan.
Tähän paikkaan oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä, ja monet niistä näyttivät huolellisesti ja innokkaasti tarkastavan perästä seinän osaa. Sanat sellaiset kuin: »Omituista!» ja: »Merkillistä!» sekä muut samantapaiset herättivät minun uteliaisuuteni. Menin lähemmäksi ja näin tavattoman ison kissan kuvan ikäänkuin reliefinä seinässä. Tämä kuva oli merkillisen luonnonmukainen, ja kissalla oli kaulassaan köydenpätkä.
Kun näin tämän ilmestyksen — muuna en sitä juuri voinut pitää — minä ensin pelästyin ja hämmästyin hirveästi. Mutta vihdoin tuli harkinta minulle avuksi. Muistin selvästi, että olin hirttänyt kissan erääseen taloon rajoittuvaan puutarhaan. Kun tulipalosta hätyytettiin, oli tuo puutarha kohta tullut täyteen väkeä, ja joku joukosta oli varmasti leikannut kissan irti ja heittänyt sen avoimesta ikkunasta minun huoneeseeni. Tämä oli luultavasti tehty siinä tarkoituksessa, että minä heräisin. Toisten seinien sortuessa oli kissa, julmuuteni uhri, sitten varmaankin puristunut seinän vastarapattua kohtaa vasten, ja laasti ja raadon ammoniakki olivat yhdessä tulen kanssa aikaansaaneet kuvan, sellaisen kuin nyt näin.
Vaikka siis harkinnan avulla saatoin varsin helposti selittää tuon kummallisen kuvan synnyn, teki se minuun kuitenkin syvän vaikutuksen. Kuukausiin en päässyt vapaaksi kissan kammottavalta haamulta, ja tänä aikana tuli sieluuni takaisin epämääräinen tunto, joka näytti katumukselta, mutta ei kuitenkaan ollut sitä. Minä jopa valittelinkin eläimen menetystä ja niissä rähjäisissä paikoissa, joissa nyt aloin käydä, etsiskelin samanlaista kissaa ottaakseni sen kuolleen sijaan.
Eräänä iltana istuessani puolihumalaisena muutamassa perin kurjassa luolassa, kiintyi huomioni äkkiä mustaan olioon, joka lepäsi eräällä niistä isoista rommi- ja katajaviinatynnyreistä, jotka olivat huoneen pääasiallisena sisustuksena. Olin istunut kauan noihin tynnyreihin tuijottaen, ja senvuoksi minua hämmästytti, etten aikaisemmin ollut keksinyt oliota. Menin lähemmäksi ja kosketin sitä kädelläni. Se oli musta kissa — tavattoman iso — aivan yhtä iso kuin Pluto ja kaikissa suhteissa suuresti sen kaltainen, yhtä seikkaa lukuunottamatta. Pluton ruumiissa ei ollut ainoatakaan valkeata karvaa, mutta tällä kissalla oli iso, muodoltaan epämääräinen valkea läikkä, joka peitti melkein puolen rintaa.
Minun kajotessani siihen se heti nousi jaloilleen, kehräsi tyytyväisenä, hankasi itseään kättäni vasten ja näytti olevan ihastuksissaan minun huomiostani. Tässä minulle siis oli juuri sellainen eläin kuin olin etsinyt. Tarjouduin heti ostamaan sen krouvarilta; mutta tämä ei tehnyt minkäänlaisia vaatimuksia sen suhteen — ei tietänyt siitä mitään — ei ollut milloinkaan ennen nähnyt sitä.