Jatkoin hyväilyjäni, ja kun valmistauduin lähtemään kotiin, osoitti se ilmeistä halua seurata minua. Sallin sen tehdä niin ja pysähdyin silloin tällöin sitä taputtelemaan. Kun tulimme asunnolleni, koteutui kissa viipymättä sinne ja pääsi heti vaimoni ilmeiseksi suosikiksi.

Minä sensijaan aloin pian tuntea vastenmielisyyttä eläintä kohtaan. Tämä oli aivan toista kuin olin odottanut — en tiedä, mistä se johtui — mutta kissan ilmeinen kiintymys minuun herätti minussa vain harmia ja vastenmielisyyttä. Vähitellen nämä harmin ja vastenmielisyyden tunteet muuttuivat katkeraksi vihaksi. Minä välttelin elukkaa; jonkinlainen häpeäntunne ja muisto edellisestä julmuudestani kuitenkin estivät minua pahoinpitelemästä sitä. En muutamiin viikkoihin lyönyt sitä enkä tehnyt sille minkäänlaista väkivaltaa, mutta vähitellen — hyvin hitaasti — rupesin inhoamaan sitä kuvaamattomasti ja välttelemään kuin ruttoa.

Eräs seikka, joka epäilemättä lisäsi minun vihaani eläintä kohtaan, oli, että minä ensimmäisenä aamuna sen jälkeen kuin olin tuonut sen kotiini, havaitsin, että siltä, aivan niinkuin Plutoltakin, oli riistetty toinen silmä. Mutta juuri tämän vuoksi vaimoni piti siitä vieläkin enemmän, sillä hänessä oli, niinkuin jo olen maininnut, suuressa määrin sitä inhimillistä tunneherkkyyttä, joka kerran oli ollut silmäänpistävä piirre minussa ja joka oli hankkinut minulle yksinkertaisimmat ja puhtaimmat iloni.

Mutta mitä enemmän aloin inhota kissaa, sitä enemmän se tuntui kiintyvän minuun. Se seurasi jäljissäni kuvaamattoman itsepintaisesti. Niin pian kuin minä istuuduin, loikoi kissa tuolini alla tai hyppäsi minun polvilleni ja tuhlasi minulle tympäiseviä hyväilyjään. Jos nousin lähteäkseni, pujahti kissa jalkojeni väliin, ja minä olin monesti kaatua sen päälle — taikka sitten se iski pitkät ja terävät kyntensä minun vaatteisiini ja kapusi rinnalleni. Sellaisissa tilaisuuksissa, vaikka minua halutti tuhota se siihen paikkaan, minua pidätti niin tekemästä osaksi edellisen rikokseni muisto, mutta etupäässä — minun täytyy myöntää se — todellinen pelko tuota eläintä kohtaan.

Tämä pelko ei oikeastaan ollut mitään fyysillistä pelkoa — enkä minä kuitenkaan tiedä, miten muuten voisin sen selittää. Minua melkein hävettää tunnustaa se — niin, tässä vankikomerossakin se hävettää minua — tätä pelkoa ja inhoa oli vielä lisännyt pahin hourekuva, mitä ajatella saattaa. Vaimoni oli useammin kuin kerran huomauttanut minulle kissan valkean rintaläikän omituisesta muodosta, tuon läikän, joka oli ainoa eroavaisuus tämän ihmeellisen kissan ja sen välillä, jonka minä olin tappanut. Lukija muistanee, että tällä sangen laajalla läikällä oli alkujaan ollut hyvin epämääräiset ääriviivat — mutta nyt se vähitellen, melkein huomaamatta, oli saanut varsin selvän muodon, vaikkakin minun järkeni tahtoi leimata sen kuvitteluksi. Se kuvasi erästä esinettä, jonka nimi saattaa minut vapisemaan — ja ennen kaikkea juuri siitä syystä minä inhosin ja vihasin tuota petoa, josta kernaasti olisin vapauttanut itseni — jos olisin uskaltanut — kuvasi nyt erästä hirveätä, kammottavaa kapinetta — hirsipuuta! — Oi, sinä kauhun ja rikoksen, tuskan ja kuoleman murheellinen, kammottava ase!

Olin nyt onnettomampi ja kurjempi kuin kukaan ihminen koskaan ennen on ollut. Ja sieluton eläin — jonka toverin minä olin tappanut — sieluton eläin tuotti minulle — ihmiselle, Jumalan kuvaksi luodulle — niin hirvittävää tuskaa. Ah, minulla ei enää ollut lainkaan rauhaa, en saanut lepoa yöllä enkä päivällä! Päivällä ei kissa hetkeksikään väistynyt luotani; ja yöllä minä joka hetki heräsin kamalista unista tuntiessani tämän olennon hengityksen kasvoillani — ja sen suunnattoman painon — lihaksi ja vereksi tulleen painajaisen, josta minä en jaksanut enkä uskaltanut vapauttaa itseäni — makaavan iankaikkisesti sydämelläni.

Tällaisten kidutusten puristuksessa hävisivät vähitellen alkuperäisen, paremman minäni viimeisetkin jätteet. Pahat ajatukset tulivat ainoaksi seurakseni — ja ne olivat erittäin pimeitä ja pahoja. Ärtyisyyteni kasvoi suoranaiseksi vihaksi ihmiskuntaa ja koko maailmaa kohtaan, ja minulla oli usein äkillisiä, hillittömiä raivokohtauksia, joiden valtaan antauduin sokeasti ja mistään välittämättä; ja vaimo parkani, joka ei koskaan valittanut, oli useimmiten näiden purkausten kärsivällisenä uhrina.

Eräänä päivänä hän jonkin talousasian vuoksi seurasi minua kellariin sen vanhan talon alle, jonne me köyhyytemme tähden olimme muuttaneet. Kissa tuli meidän perässämme jyrkkiä portaita myöten, ja kun kompastuin siihen ja olin kaatua, jouduin mielettömän raivon valtaan. Raivossani unohdin kokonaan sen lapsellisen pelon, joka tähän saakka oli lamauttanut minun käteni, kohotin kirveen ja tähtösin tuohon kirottuun eläimeen kuolettavan iskun. Mutta vaimoni käsi esti iskun. Tämä väliintulo kohotti raivoni pirulliseksi hulluudeksi, minä tempasin käteni irti ja upotin kirveen terän hänen aivoihinsa. Päästämättä ääntäkään hän vaipui kuolleena lattialle.

Kun tämä kamala murha oli tehty, ryhdyin heti aivan rauhallisesti kätkemään ruumista. Tiesin, etten voinut paremmin päivällä kuin yölläkään viedä sitä talosta naapurien näkemältä. Useita suunnitelmia tuli mieleeni. Ensin ajattelin leikata ruumiin pieniksi palasiksi ja polttaa ne. Sitten aioin kaivaa kuopan kellarin lattiaan ja haudata ruumiin siihen. Tuumiskelin myöskin upottaa sen pihalla olevaan kaivoon tai sulloa laatikkoon ja lähettää rahtitavarana jollekin etäiselle paikkakunnalle. Vihdoin keksin keinon, jota pidin kaikkia edellisiä parempana. Päätin muurata ruumiin kellarin seinään — niinkuin keskiajan munkkien väitetään muuranneen uhrejaan.

Tällaiseen tarkoitukseen oli tämä kellari hyvin sovelias. Sen seinät oli kyhätty huolimattomasti, ja se oli äskettäin rapattu karkealla laastilla, joka kostean ilman vuoksi ei vielä ollut ennättänyt kuivua. Sitäpaitsi oli eräässä nurkassa ulkoneva tai uunin perusmuuri, joka oli täytetty ja saatettu yhdenmukaiseksi kellarin muun asun kanssa. Olin varma siitä, että tältä kohdalta saatoin irroittaa tiilet, työntää ruumiin aukkoon ja muurata seinän jälleen umpeen, niin että se oli aivan saman näköinen kuin ennenkin, eikä ainoakaan silmä voinut havaita mitään epäilyttävää.