Tämä laskelma pitikin paikkansa. Sorkkaraudalla mursin tiilet vaivatta irti, minkä jälkeen asetin ruumiin aukkoon huolellisesti seinää vasten. Senjälkeen panin tiilet takaisin paikoilleen, hankin salaa hiekkaa ja laastia, millä rappasin seinän, niin että se tuli aivan samanlaiseksi kuin muutkin seinät. Kun työ oli tehty, oli kaikki mielestäni mitä parhaassa järjestyksessä. Vastamuuratusta seinästä ei voinut havaita merkkiäkään siitä, että se oli äskettäin murrettu auki. Roskat kokosin lattialta erinomaisen huolellisesti. Katselin voitonriemuisena ympärilleni ja sanoin itsekseni: »Tällä kertaapa en olekaan tehnyt turhaa työtä!»
Lähin toimenpiteen! oli katsoa, minne oli joutunut eläin, joka kaiken tämän kurjuuden oli saanut aikaan, sillä minä olin vihdoinkin lujasti päättänyt tappaa sen. Jos sillä hetkellä olisin löytänyt kissan, olisi sen kohtalo ollut ratkaistu, mutta näytti siltä kuin tuo viekas eläin olisi ottanut onkeensa vihanpurkaukseni: se pysytteli näkymättömissä. On mahdotonta kuvitella tai kuvata sitä suloisen vapautuksen ja helpotuksen tuntoa, jonka tuon inhoittavan eläimen katoaminen herätti minussa. Se ei näyttäytynyt koko yöhön — ja minulla oli siis rauhallinen yö ensimmäisen kerran sen jälkeen kuin kissa oli tullut meille; niin, minä nukuin, vaikka tuo murha painoi sieluani.
Kului toinen päivä ja kolmaskin, eikä kiusanhenkeni näyttäytynyt. Vihdoinkin taas hengitin vapaasti. Peto oli kauhuissaan paennut näiltä mailta ikuisiksi ajoiksi! Minun ei enää milloinkaan tarvitse nähdä sitä! Autuuteni oli täydellinen! Tietoisuus kauheasta teosta ei minua paljon vaivannut. Muutamia harvoja kysymyksiä oli tehty, mutta minä vastasin niihin helposti. Oli myöskin toimeenpantu virallinen tarkastus, mutta mitään ei oltu havaittu. Katsoin tulevaisen onneni taatuksi.
Neljäntenä päivänä murhan jälkeen taloon äkkiä ilmaantui poliisiosasto, joka ryhtyi uuteen ja hyvin huolelliseen tarkastukseen. Kun kuitenkin olin varma siitä, ettei piilopaikkaani voinut keksiä, pysyin täysin levollisena. Poliisivirkailijat pyysivät minua saattamaan heitä heidän kierroksellaan. He nuuskivat joka sopen. Vihdoin he menivät kolmannen tai neljännen kerran kellariin. Ei ainoakaan lihakseni värähtänyt. Sydämeni löi tasaisesti niinkuin ihmisellä, joka näkee viattomuuden unia. Kuljimme kellarin läpi toisesta päästä toiseen. Kädet ristissä rinnalla kävelin huolettomasti edestakaisin. Poliisivirkailijat olivat aivan tyytyväisiä ja valmistautuivat lähtemään. Mutta minun sisäinen riemuni oli niin suuri, etten voinut tukahduttaa sitä. Paloin halusta sanoa vain yhden voitonriemuisen sanan ja saada heidät kahta vertaa lujemmin vakuutetuiksi minun syyttömyydestäni.
»Hyvät herrat», sanoin viimein, kun nousimme portaita, »minä iloitsen siitä, että olen voinut torjua teidän epäluulonne. Toivotan teille kaikille runsaasti menestystä ja hiukan enemmän kohteliaisuutta. Sivumennen sanoen, hyvät herrat, tämä on — varsin hyvin rakennettu talo.» (Hurjassa halussani sanoa jotakin vaivatonta minä tuskin tiesin mitä sanoin.) »Niin, uskallanpa väittää, että tämä on erinomaisen hyvin rakennettu talo. Nämä seinät — joko te aiotte lähteä, hyvät herrat? — nämä seinät ovat tukevaa tekoa» — ja samalla minä tolkuttomassa ylimielisyydessäni kopautin kepillä, joka minulla oli kädessäni, muutaman lujan iskun seinään juuri sille kohdalle, mihin olin muurannut vaimo parkani ruumiin.
Jumala suojelkoon ja varjelkoon minua verivihollisen kynsiltä! Tuskin oli iskujeni kaiku hälvennyt, kun niihin vastasi ääni haudasta! — ensin särkynyt ja epäselvä vaikerrus, joka muistutti lapsen itkua, sitten pitkä, kimeä, kestävä parku, eriskummallinen ja epäinhimillinen huuto, valittava ulvonta, missä vaikerrus sekoittui voitonriemuun, ulvonta, joka saattoi kohota vain helvetistä, paholaisten ja piinattujen yhteinen kuoro.
Olisi turha yrittää kuvata minun tunteitani. Horjuin tajuttomana vastakkaiselle seinälle. Hetken poliisit seisoivat hievahtamatta portailla, kauhun ja vavistuksen vallassa. Seuraavassa silmänräpäyksessä kaksitoista vankkaa kättä mursi seinää. Se särkyi nopeasti. Silmiemme edessä seisoi vaimoni jo mädännyt ruumis, hyytyneen veren peittämänä. Hänen päänsä päällä istui, ainoa silmä hehkuen ja punainen kita ammollaan, se hirveä peto, jonka viekkaus oli johdattanut minut murhaan ja jonka petollinen ääni nyt oli saattanut minut vihamiesteni käsiin. Olin muurannut hautaan tuon hirviön!
LIGEIA.
Eikä tahto kuole. Kukapa tuntee tahdon ja sen salaperäisen voiman? Sillä itse Jumala on vain suuri tahto, joka lujuudellaan ja voimallaan hallitsee kaikkea. Ainoastaan tahtonsa heikkouden vuoksi ihmisen täytyy alistua kuolemaan.
Joseph Glanvill.