En kuolemaksenikaan voi muistaa, miten, milloin tai tarkalleen edes missä ensin tutustuin lady Ligeiaan. Pitkiä vuosia on kulunut siitä, ja monet kärsimykset ovat heikentäneet muistini. Taikka kenties en nyt voi muistaa näitä seikkoja, senvuoksi että toden sanoakseni rakastettuni luonne, hänen tavaton oppineisuutensa, hänen erikoinen, mutta leppeä kauneutensa ja hänen matalan, sointuvan äänensä lumoava sulo tunkeutuivat sydämeeni niin hitaasti ja varkain, etten aluksi huomannut niitä. Luulen kuitenkin, että tapasin hänet ensimmäisen kerran ja sitten hyvin usein eräässä suuressa, vanhassa, rappeutuneessa kaupungissa Reinin varrella. Olen varmasti kuullut hänen puhuvan suvustaan. Epäilemättä se on ikivanha. Ligeia! Ligeia! Syventyneenä tutkimuksiin, jotka enemmän kuin mikään muu ovat omiaan tekemään minut välinpitämättömäksi ulkomaailman vaikutelmille, ei minulla ole muuta kuin tuo suloinen sana — Ligeia — jolla voin silmieni eteen saada kuvan hänestä, jota ei enää ole. Ja nyt, tätä kirjoittaessani, mieleeni välähtää, että en milloinkaan ole tietänyt hänen sukunimeään — hänen, joka oli ystäväni ja kihlattuni ja josta tuli minun tutkimustoverini ja vihdoin aviopuolisoni. Oliko se Ligeian pilaa, vai oliko todistus rakkauteni voimasta, etten koskaan kysynyt häneltä sitä, vai oliko se pikemmin minun oikkuni — romanttinen uhri intohimoisen kiintymyksen alttarille? Muistan koko asian vain hämärästi — onko sitten ihmeellistä, etteivät siihen liittyvät sivuseikat tule lainkaan mieleeni? Ja, totisesti, jos se henki, jota nimitetään romantiikaksi, — jos se, epäjumalia palvelevan Egyptin riutunut ja usvasiipinen Ashtophet, milloinkaan on leijaillut onnettomin entein syntyneen avioliiton yllä, niin se leijaili meidän avioliittomme yllä.

On kuitenkin eräs suloinen kohta, missä muistini ei minua petä. Se on Ligeian ulkomuoto. Hän oli pitkä, hiukan hento ja loppuaikoina laihakin. Minun olisi turha yrittää kuvata hänen esiintymisensä majesteettisuutta ja rauhallista vaivattomuutta ja hänen jalannousunsa käsittämätöntä keveyttä ja pehmeyttä. Hän tuli ja meni kuin varjo. En milloinkaan huomannut hänen tuloaan työhuoneeseeni, ennen kuin kuulin hänen suloisen, matalan äänensä, kun hän laski marmorivalkean kätensä olkapäälleni. Kasvojen kauneudessa ei kukaan neito milloinkaan ole voinut kilpailla hänen kanssaan. Hän oli kuin opiumiunen näky, ilmava ja tenhoava harhakuva, ja kuitenkaan eivät hänen piirteensä olleet sitä säännöllistä tyyppiä, jota meidät klassillisten veistosten mukaan on väärin opetettu palvomaan kauneimpana. »Ei ole olemassa mitään valikoitua kauneutta», sanoo Bacon, lordi Verulam, puhuessaan kauneuden eri ilmenemismuodoista, »johon ei liity jokin outous suhteissa». Mutta vaikka minä näin, etteivät Ligeian piirteet olleet klassillisen säännölliset, vaikka käsitin, että hänen kauneutensa todellakin oli »valikoitua», ja tunsin, että siinä oli paljon »outoa», olen turhaan koettanut keksiä, mikä siinä oli säännötöntä, ja määritellä, mistä »outouden» vaikutelmani johtui. Minä katselin hänen ylevän ja kalpean otsansa muotoa — se oli virheetön; miten heikko tämä sana sentään onkaan niin jumalaiseen majesteettisuuteen sovitettuna! Hipiä kilpaili puhtaimman norsunluun kanssa, ja runsas, korpinmusta, säihkyvä ja tietysti kihara tukka oli todella ainutlaatuinen. Minä katselin nenän ylhäisiä viivoja, ja vain viehättävissä hebrealaisissa mitaleissa olen nähnyt yhtä suurta täydellisyyttä; siinä oli sama pehmeä kaarros ja samat vapaudenjanoiset sieraimet. Katselin hienosti piirtynyttä suuta. Se oli totisesti kaiken taivaallisen ihanuuden riemuvoitto: lyhyen ylähuulen jalo kaarros, alahuulen pehmeä, hekumallinen uinahdus, kujeelliset hymykuopat, hampaiden kiilto ja hymy, niin loistava, että se oli melkein tuskallinen. Ja minä tarkastelin leuan muotoa — ja siinäkin havaitsin kreikkalaisen pehmeyden ja majesteettisuuden, täyteläisyyden ja henkevyyden — sen viivan, jonka Apollo-jumala itse eräässä unessa näytti Kleomeneelle, ateenattaren pojalle. Ja sitten katsoin Ligeian suuriin silmiin.

Silmien kauneudelle ei antiikin taideteoksissa ole lainkaan esikuvia. Saattaa senvuoksi olla, että näissä minun rakastettuni silmissä piili se salaisuus, josta lordi Verulam puhuu. Minun täytyy uskoa, että ne olivat paljon suuremmat kuin meidän rotumme silmät tavallisesti. Ne olivat säihkyvämmät säihkyvältäkin Nourjahadin laakson gasellinsilmää. Ja kuitenkin vain joskus — kiihkeän mielenliikutuksen hetkinä — tämä Ligeialla tuli näkyviin. Ja sellaisina hetkinä hänen kauneutensa — ainakin minun kiihtyneessä mielikuvituksessani — tuntui ylimaalliselta tai yliluonnolliselta turkkilaisten tarunomaisten hourien kauneudelta. Silmäkehät olivat loistavan mustat, ja niitä reunustivat pitkät sysimustat silmäripset. Hiukan säännöttömät kulmakarvat olivat samanväriset. Se, mikä näissä silmissä oli »outoa», ei kuitenkaan johtunut enempää niiden muodosta kuin väristäkään, vaan oli varmastikin peräisin niiden ilmeestä. Ah, mikä merkityksetön sana, jonka tyhjän kaiun taakse me kätkemme tietämättömyytemme sielun ja hengen maailmasta! Ligeian silmien ilme! Miten monet pitkät tunnit olen pohtinut sitä! Kokonaisen pitkän kesäyön olen yrittänyt luodata sitä. Mikähän kuilu, syvempi kuin Demokritoksen kaivo, piili minun rakastettuni silmäterissä? Mitä se oli? Tunsin kiihkeätä halua saada tietää sen. Nuo silmät — ah, nuo suuret, säteilevät, jumalaiset silmät! Minulle ne muuttuivat Ledan tähtien kaksoisiksi, ja minusta tuli niille astrologeista kaikkein hartain.

Sielutieteen monien käsittämättömien kysymysten joukossa ei ole ainoatakaan viehättävämpää kuin se tapaus — jota luullakseni ei koulukirjoissa ole milloinkaan mainittu — että me yrittäessämme palauttaa mieleemme jotakin kauan sitten unohdettua olemme aivan muistamaisillamme emmekä kuitenkaan kykene muistamaan. Kuinka monta kertaa olenkaan kiihkeästi tarkastaessani Ligeian silmiä luullut olevani vähällä löytää täydellisen selityksen niiden ilmeeseen — olen tuntenut, että selitys lähestyi — mutta ei vielä tullut — ja yht'äkkiä se oli taas kokonaan poissa. Ja (merkillinen, kaikkein merkillisin mysteeri!) minä saatoin jokapäiväisimmissäkin seikoissa havaita sellaista, mikä muistutti tuota ilmettä. Tarkoitan näet, että siitä ajasta lähtien, jolloin Ligeian kauneus oli vallannut mieleni, missä se asusti alituisesti niinkuin pyhäinjäännöslippaassa, saattoi useiden esineiden ja ilmiöiden näkeminen aiheuttaa minussa samantapaisen tunnon kuin se, jonka koin hänen suurten, säihkyvien silmiensä edessä. En kuitenkaan voinut määritellä tai eritellä tai edes selvästi punnita sitä tunnetta. Saatoin kokea sen nähdessäni nuoren viiniköynnöksen tai perhosen tai sudenkorennon tai virtaavan veden. Minä olen kokenut sen nähdessäni valtameren tai tähdenlennon. Olen tuntenut sen hyvin vanhojen ihmisten katseissa. Taivaalla on tähti tai kaksi (ennen kaikkea eräs kuudennen suuruusluokan tähti lähellä Lyyran sikermän suurta tähteä), jotka ovat herättäneet minussa saman tunnon, kun olen tarkastanut niitä teleskoopilla. Ja tämä tunto on yllättänyt minut kuunnellessani eräitä kielisoittimia ja lukiessani muutamia harvoja kohtia kirjoista. Lukemattomien muiden joukosta tahdon vain mainita eräästä Joseph Glanvillin kirjasta kohdan, joka (ehkä omituisuutensa vuoksi — kuka tietää?) aina aiheutti tuon tunnon: »Eikä tahto kuole. Kukapa tuntee tahdon ja sen salaperäisen voiman? Sillä itse Jumala on vain suuri tahto, joka lujuudellaan ja voimallaan hallitsee kaikkea. Ainoastaan tahtonsa heikkouden vuoksi ihmisen täytyy alistua kuolemaan.»

Monien vuosien kokemukset ja mietiskely ovat opettaneet minut todellakin löytämään kaukaisen yhteyden näiden englantilaisen filosofin sanojen ja eräiden Ligeian ominaisuuksien välillä. Hänen ajatustensa, sanojensa ja tekojensa kiinteys oli kenties seuraus tai ainakin merkki valtavasta tahdonvoimasta, joka meidän pitkän yhteiselämämme aikana ei kuitenkaan ilmennyt muulla tavoin. Kaikista naisista, mitä milloinkaan olen tuntenut, oli hän, tämä ulkonaisesti niin tyyni ja arvokas Ligeia, mitä suurimmassa määrässä ankarien intohimojen uhri. Ja näistä intohimoista saatoin minä saada käsityksen paitsi hänen ihmeellisten silmiensä ilmeestä — noiden silmien, jotka samalla kertaa hurmasivat ja peloittivat minua, hänen hyvin matalan äänensä melkein maagillisesta soinnusta ja siitä ylpeästä tarmosta (kaksinkertaisesti vaikuttavasta, kun se oli vastakohtana hänen tavalliselle puhetavalleen), mikä piili niissä hillittömissä sanoissa, joita hän toisinaan lausui.

Olen maininnut Ligeian oppineisuudesta; se oli valtava — en sellaista milloinkaan ole naisessa tavannut. Hän tunsi perusteellisesti klassilliset kielet, ja sikäli kuin minä puutteellisine taitoineni saatoin arvostella, hän ei milloinkaan tehnyt virheitä nykyaikaisissa eurooppalaisissa kielissä. Niin, minä havaitsin hänen olevan yhtä hyvin perillä kaikista yliopiston vaikeimmista ja senvuoksi suurimmassa arvossa pidetyistä tieteistä. Kuinka syvälle onkin tämä hänen ominaisuutensa tähän päivään asti syöpynyt minun muistiini! Sanoin, etten koskaan ole tuntenut niin oppinutta naista kuin hän, mutta missä hengittää se mies, joka yhtä menestyksellisesti olisi tutkinut kaikki nuo filosofian, fysiikan ja matematiikan laajat alat? En silloin käsittänyt yhtä selvästi kuin nyt, että Ligeian tiedot yksinkertaisesti olivat jättiläismäiset, hämmästyttävät; mutta kuitenkin käsitin hänen ylivoimaisuutensa siksi hyvin, että antauduin lapsellisen luottavaisesti hänen opastettavakseen halki sen metafyysillisen tutkimuksen sekavan maailman, jota minä avioliittomme aikaisempina vuosina äärimmäisen innokkaasti harrastin. Miten voitonriemuisena — miten ihastuneena — millaisen kuolemattoman toivon täyttämänä minä tunsin, kun hän kumartui kanssani tutkimaan vain vähän etsittyjä — mutta vähemmän tunnettuja — asioita, että ihanat näköalat hitaasti avautuivat minulle, ja niistä läksi pitkiä, loistavia ja aivan astumattomia teitä, jotka lupasivat johtaa minua kohden viisautta niin korkeata ja jumalaisen kallisarvoista, että sen täytyi olla kiellettyä!

Miten rajaton täytyi siis minun suruni olla, kun muutaman vuoden kuluttua näin loistavien toiveitteni kohottavan siipensä ja pakenevan luotani! Ilman Ligeiaa minä olin vain pimeässä haparoiva lapsi. Pelkkä hänen läsnäolonsa, pelkkä hänen äänensä saattoi valaista minulle kirkkaasti transcendentalismin monet mysteerit, joihin me syvennyimme. Vailla hänen säteilevien silmiensä valoa, kävivät kirjaimet, leimuavat ja kultaiset, hämärämmiksi kuin yö. Ja nyt alkoivat nämä silmät yhä harvemmin valaista sivuja, joita minä tutkin. Ligeia tuli sairaaksi. Nuo tummat silmät paloivat liiaksi — liian voimakkaasti loistaen; valkeat sormet kävivät vahamaisen läpikuultaviksi; ja siniset suonet jalolla otsalla paisuivat ja laskivat jokaisella heikoimmallakin hengenvedolla. Näin, että hänen täytyi kuolla — ja minä kamppailin epätoivoisesti synkän Azraelin kanssa. Ja hellän vaimoni kamppailu hänen kanssaan oli hämmästyksekseni vielä tarmokkaampaa kuin minun. Hänen voimakkaassa luonteessaan oli ollut paljon sellaista, mikä oli saanut minut uskomaan, että hän kohtaisi kuoleman pelotta, mutta niin ei käynyt. Sanat eivät kykene edes likimäärin kuvaamaan sitä raivoisaa vastarintaa, jota hän teki Varjolle. Minä voihkin tuskasta tätä murheellista näytelmää katsellessani. Olisin tahtonut häntä lohduttaa ja tyynnyttää; mutta kiihkeässä halussaan elää — elää — vain elää, hän äärimmäisenä typeryytenä halveksi kaikkea lohdutusta ja tyynnyttelyä. Eikä hän kuitenkaan ennen viimeistä epätoivoista kamppailua kadottanut arvokasta käytöstään. Hänen äänensä kävi yhä lempeämmäksi — yhä matalammaksi — mutta minä en halua viipyä näiden tyynesti lausuttujen sanojen rajussa sisällössä. Aivojani huimasi kuullessani näitä arveluita ja toivomuksia, jollaisia ei vielä kukaan kuolevainen ollut lausunut.

Hänen rakkauttaan en olisi milloinkaan epäillyt; ja helppo olisi ollut nähdä, että hänen kaltaisensa rinnassa rakkaus olisi herättänyt aivan epätavallisen intohimon. Mutta vasta kuoleman tullen tajusin täydelleen hänen kiintymyksensä väkevyyden. Tuntikausia hän kädestäni kiinni pitäen saattoi purkaa tulvivaa sydäntään, jonka kaikkinielevä rakkaus kohosi aivan epäjumaloinniksi. Miten olin ansainnut sellaisten tunnustusten autuuden? — Miten olin ansainnut sen kirouksen, että rakastettuni riistettiin minulta noiden tunnustusten hetkellä? Mutta en kestä puhua enempää tästä. Tahdon vain sanoa, että Ligeian naisellista väkevämmässä antautumisessa rakkauteen — voi, niin ansaitsemattomasta lahjoitettuun! — minä huomasin ainoan syyn hänen kaipuuseensa, hänen raivokkaan vakavaan haluunsa pysyä kiinni elämässä, joka nyt niin nopeasti läheni loppuaan. Tätä villiä kaipuuta — tätä hänen rajua kiihkoaan saada elää — vain elää — en kykene kuvaamaan — minulla ei ole ilmaisukeinoja sen selittämiseen.

Kahdentoista aikaan samana yönä, jona hän kuoli, hän viittasi minut käskevästi vuoteensa ääreen ja pyysi minua lukemaan eräät säkeistöt, jotka hän vain muutamaa päivää aikaisemmin oli kirjoittanut. Minä tottelin. Ne olivat tällaiset:

Kas! näyttämöllä juhlitaan, on vuotten murheet poissa! Taas enkelparvi hunnuissaan on katsomon aitioissa ja näkee lävitse kyynelten, miten vaihtuu toiveet ja surut, ja säveltä outoa huokuen soi sfäärien urut.