Isän Jumalan näköiset nuket vain mumisten kuiskivat siellä ja kiitävät eestaas kiiruhtain toinen toisensa tiellä. Niit' ohjaa hahmo muodoton, joka kulissit vaihtaa salaa, ja mustista kondoorinsiivistään alas tuskaa se valaa.
Kovin sekava draama! — milloinkaan ei unohtaa voida tätä! Iankaikkisesti tuskassaan väki kiertää ympyrätä; mut aina alkuun palaten on aaveenajo turhaa. On draama pelkkää kauhua ja hulluutta ja murhaa!
Mut katso! kesken näytelmää joku hirviö esiin mataa! Verenkarvaisena se liekehtää ja sen suusta myrkkyä sataa! Kaikk' ahmien, musertain hampaissaan pian näyttämön tyhjäks se pyyhkii; mut verta ihmisen nähdessään vavisten seraafit nyyhkii.
Valot sammuvat — myrskynä yllättäin pimeys näyttämön peittää ja verhoks sydänten väriseväin sysimustan viittansa heittää — mut enkelit todistaa kalveten: on julma kuoleman sato, se oli murhenäytelmä »Ihminen» ja sen sankari: Voittaja Mato.
»Oi Jumala!» Ligeia melkein kirkaisi hypähtäen pystyyn ja ojentaen kätensä kouristuksenomaisesti korkeutta kohden, kun olin lukenut nuo viimeiset rivit — »oi Jumala! Oi Taivaallinen Isä, pitääkö tämän olla järkähtämättömästi näin? Eikö voittajaa kerran voiteta? Emmekö me ole osia Sinusta? Kuka, kuka tuntee tahdon salaisuudet, kun se on väkevimmillään? Ihmisen ei tarvitse antautua enkeleille eikä kuolemallekaan kokonaan muun kuin voimattoman tahtonsa heikkouden vuoksi.»
Ja kuin menehtyneenä mielenliikutuksesta hän antoi vaikeitten käsivarsiensa vaipua ja palasi hitaasti kuolinvuoteelleen. Ja kun hän huokasi viimeisen kerran, liikkuivat hänen huulensa hiljaa. Kumarruin hänen puoleensa ja erotin — taas — Glanvillin loppusanat: »Ainoastaan tahtonsa heikkouden vuoksi ihmisen täytyy alistua kuolemaan.»
Hän kuoli, ja minä olin niin murtunut surustani, etten enää voinut kestää kotini yksinäisyyttä tuossa hämärässä, rappeutuneessa kaupungissa Reinin varrella. Minulla ei ollut puutetta siitä, mitä maailma nimittää rikkaudeksi. Ligeia oli myötäjäisinään tuonut enemmän, paljon enemmän kuin tavallisesti lankeaa kuolevaisen osaksi. Muutamien kuukausien rasittavien ja päämäärättömien matkojen jälkeen ostin senvuoksi vanhan luostarin tai linnan, jonka nimeä en halua mainita, eräästä Englannin koskemattomimmasta ja autioimmasta seudusta ja korjautin ja laitatin sen asuttavaan kuntoon. Rakennuksen synkkä ja autio suurenmoisuus, jylhät ympäristöt ja ne monet surulliset muistot, jotka niihin liittyivät, sopivat hyvin siihen epätoivoon ja alakuloisuuteen, joka oli ajanut minut etsimään tätä yksinäistä ja syrjäistä seutua. Vaikka jätin linnan vihreän peittämät ulkoseinät melkein koskematta, ryhdyin lapsellisen innokkaasti ja kenties heikosti toivoen lievitystä suruuni luomaan sen sisäpuolelle todella kuninkaallista loistoa. Minulla oli jo lapsuudessani ollut taipumuksia tällaisiin hullutuksiin, ja nyt tämä taipumus heräsi jälleen surun mukana. Ah, tiedän kyllä, miten paljon todellista mielenvikaisuutta saattoi vainuta kaikista noista upeista ja haaveellisista verhoista, juhlallisista egyptiläisistä veistoksista, eriskummallisista huonekaluista ja kullalla kirjailluista matoista. Sillä minä olin joutunut oopiumin orjaksi, ja minun uneni olivat vaikuttaneet askareisiini ja minun tapoihini. Mutta en tahdo viipyä näissä järjettömyyksissä. Tahdon kertoa vain yhdestä huoneesta, ikuisesti kirotusta, johon minä eräänä mielenhäiriön hetkenä johdatin morsiamenani ja unohtumattoman Ligeian seuraajana Tremainen kultakutrisen ja sinisilmäisen lady Rowena Trevanionin.
Voin vielä tällä hetkellä selvästi nähdä tämän morsiushuoneen jokaisen yksityiskohdan. Missä olivat morsiamen ylhäisen perheen sielut, kun he kullanhimosta sallivat rakkaan tyttärensä ja tahrattoman neidon astua sellaiseen morsiushuoneeseen? Tämä huone, joka sijaitsi korkeassa tornissa, oli muodoltaan viisikulmainen ja hyvin iso. Koko viisikulmion eteläisen seinän täytti huoneen ainoa ikkuna, yksi ainoa valtava ruutu venetsialaista peililasia, — yksi ainoa, tummaksi väritetty, niin että auringon ja kuun säteet huoneeseen tunkeutuessaan loivat kaikkiin siellä oleviin esineisiin aavemaisen hohteen. Tämän ikkunan yläosan päällä riippui verkkona mahtava viiniköynnös, joka kapusi pitkin tornin paksuja muureja. Korkea, holvattu katto oli koristettu tummalla tammipaneililla, johon oli leikattu ihmeellisimpiä ja eriskummallisimpia kuvioita, mitä goottilainen tai druidilainen puunleikkaustaide milloinkaan oli keksinyt. Tämän kattoholvin korkeimmasta pisteestä riippui pitkärenkaisessa kultaketjussa samasta metallista valmistettu valtava, saraseeninen suitsutusastia, johon leikatuista rei'istä tunkeutui monivärisiä käärmemäisiä valonsäteitä.
Muutamia leposohvia ja korkeita, kullasta tehtyjä itämaisia kynttilänjalkoja oli sijoitettu eri paikkoihin, ja sitten siellä oli vuode, morsiusvuode, matala, intialainen sänky veistellystä ebenpuusta ja sen yläpuolella upea vuodekatos. Huoneen jokaisessa nurkassa oli mustasta graniitista tehty jättiläismäinen, kuninkaallinen sarkofagi Luxorin kuningashaudoista. Mutta haaveellisinta huoneen sisustuksessa oli tapa, millä se oli verhottu. Suhdattoman korkeilla seinillä riippui katosta lattiaan runsain laskoksin raskaasta ja paksusta kankaasta tehtyjä verhoja, ja samaa kangasta oli myöskin mattona lattialla, päällyksenä leposohvissa ja peittona ebenpuuvuoteessa sekä vuodekatoksena sen yläpuolella ja vihdoin myöskin verhoina, jotka osaksi peittivät ikkunat. Tämä kangas oli kudottu oikeista kultalangoista, sen koko pintaa peitti sommitelma, joka muodosti jalan mittaisia arabeskeja. Mutta nämä kuviot näyttivät arabeskeiltä vain määrätystä kulmasta katsoen. Ne oli kudottu sillä tavoin, että ne eri suunnilta katsottuina näyttivät erimuotoisilta. Kun astui huoneeseen, näyttivät ne muodottomilta pedoilta, mutta vähitellen liikkuessaan vierailija havaitsi, että häntä ympäröivät lukemattomat hahmot, jotka kuuluvat vanhojen normannien taikauskoon tai ilmestyvät munkkien rikollisissa unissa. Tämän sommitelman aavemaista vaikutusta korosti vielä voimakas veto, joka kävi pitkin seiniä verhojen takana ja sai nämä kammottavan rauhattomasti liikkumaan.
Sellaisessa ympäristössä, sellaisessa morsiushuoneessa minä vietin epäpyhän kuherruskuukautena lady Tremainen kanssa, vietin ilman erikoista levottomuutta. En voinut olla huomaamatta, että vaimoni pelkäsi minun väkivaltaisen oikullista luonnettani, että hän väitteli minua ja rakasti minua varsin vähän, mutta tästä olin pikemmin tyytyväinen kuin tyytymätön. Tunsin häntä kohtaan vihaa, joka oli paremmin paholaisen kuin ihmisen arvoinen. Alati ajatukseni palasi (ah, miten väkevästi kaivaten!) Ligeiaan, rakkaaseen, jaloon, ihanaan, hautaan laskettuun Ligeiaan. Minä hekumoin hänen puhtautensa, hänen lahjakkuutensa, hänen ylevän mielenlaatunsa ja hänen intohimoisen, jumaloivan rakkautensa muistoissa. Ja nyt minun sieluni paloi liekkinä, joka oli vieläkin voimakkaampi kuin hänen. Oopiumiuneni kiihtymyksessä (sillä minä olin yhä tämän myrkyn orjana) minä usein tapasin yön hiljaisuudessa tai syrjäisissä vuorenrotkoissa päiväsaikaan huutaa hänen nimeään, niinkuin minun raju kiihkoni, minun totinen intohimoni ja minun hivuttava kaipaukseni olisi voinut kutsua hänet takaisin niille poluille, jotka hän — ah ikuisiksiko? — ajoiksi oli jättänyt.