Avioliittomme toisen kuukauden alussa kohtasi lady Rowenaa äkillinen sairaus, josta hän vain hitaasti parantui. Kuume teki hänen yönsä levottomiksi; ja epämääräisessä horrostilassaan hän sanoi tornihuoneessa kuuluvan ääniä ja liikettä, joiden minun täytyi katsoa syntyneen sairaalloisesta kuvittelusta — tai ehkä huoneen fantastisen sisustuksen vaikutuksesta.. Vähitellen hän alkoi toipua ja vihdoin parani. Mutta pian sen jälkeen hän taas sai uuden ja ankaramman sairauskohtauksen, ja tästä kohtauksesta hänen muutenkin heikko ruumiinsa ei koskaan täydelleen tervehtynyt. Hänen sairautensa sai tämän jälkeen levottomuutta herättävän luonteen, varsinkin alituisten uusintojensa vuoksi, jotka uhmasivat hänen lääkäriensä ponnistuksia. Kun sairaus oli saanut hänet siinä määrin valtaansa, ettei ilmeisesti mikään ihmistaito tuntunut voivan parantaa häntä, havaitsin minä hänessä kasvavaa hermostunutta ärtyisyyttä ja säikkyväisyyttä, joka edistyi rinnan sairauden kanssa. Hän puhui taas ja entistä useammin äänistä — noista hiljaisista äänistä ja merkillisistä liikkeistä seinäverhojen takana, joihin hän jo aikaisemmin oli viitannut.

Eräänä iltana lähellä syyskuun loppua hän kohdisti tavallista painokkaammin huomioni tähän epämiellyttävään seikkaan. Hän oli juuri herännyt levottomasta unesta, ja minä olin puoliksi huolissani, puoliksi epämääräistä kauhua tuntien tarkannut hänen riutuneitten kasvojensa ilmettä. Istuin intialaisella leposohvalla hänen ebenpuuvuoteensa vieressä. Hän nousi istumaan ja puhui hiljaa, vakavasti kuiskaten äänistä, joita hän kuuli juuri silloin, mutta joita minä en voinut kuulla — ja liikkeistä, joita hän näki, mutta joita minä en kyennyt havaitsemaan. Tuulenhenki kahisi seinäverhojen takana, ja minä tahdoin näyttää hänelle (minun täytyi tunnustaa, etten itsekään oikein uskonut siihen), että nämä merkilliset aaltoliikkeet ja nämä seinäverhojen kuvioiden muutokset johtuivat yksinomaan vedosta. Mutta kuolemankalpeus, joka laskeutui hänen kasvoilleen, osoitti minulle, että yritykseni rauhoittaa hänet olivat olleet turhat. Hän näytti olevan pyörtymäisillään, eikä ketään palvelijaa ollut käsillä. Muistin silloin, että minulla oli pullo mietoa viiniä, jota lääkäri oli määrännyt hänelle, ja kiiruhdin suoraan lattian poikki hakemaan sitä. Mutta kun tulin suitsutusastiasta lankeavan valon kohdalle, herätti kaksi eriskummallista ilmiötä huomiotani. Tunsin että jotakin käsinkosketeltavaa vaikkakin näkymätöntä liukui ohitseni; ja kultaisella matolla, keskellä suitsutusastiasta tulvivaa valoa, oli varjo — heikko, tuskin huomattava häivähdys — olisi voinut sanoa sitä varjon varjoksi. Mutta minä olin päihtyneenä vahvasta oopiumiannoksesta, enkä välittänyt näkemästäni, enkä myöskään maininnut siitä lady Rowenalle. Kun olin löytänyt viinin, menin takaisin lattian poikki, kaadoin pikariin ja asetin sen sairaan huulille. Hän oli nyt hiukan toipunut ja otti itse pikarin, kun taas minä katse häneen kiinnitettynä vaivuin leposohvalle. Ja nyt minä havaitsin selvästi hiljaisia askeleita lattiamatolla lähellä vuodetta, ja hetkistä myöhemmin, juuri kuin Rowena vei pikarin huulilleen, minä näin — tai kenties minä uneksin näkeväni kahden tai kolmen suuren, kirkkaan, verenpunaisen pisaran putoavan ikäänkuin näkymättömästä lähteestä pikariin. Jos minä näin tämän — niin ei ainakaan Rowena. Hän joi viinin epäröimättä, ja minä vältin puhumista asiasta, joka tarkemmin ajatellen oli selvästi ollut vain vilkkaan mielikuvituksen tuote, mielikuvituksen, jota vielä oopiumi, sairaan ladyn kuvittelut ja myöhäinen aika olivat kiihoittaneet.

Mutta en kuitenkaan voi kieltää enkä salata, että vaimoni sairaudessa heti punaisten pisaroitten putoamisen jälkeen nopeasti tapahtui käänne pahempaan päin; niin, kolmantena yönä sen jälkeen pukivat palvelijat hänet käärinliinoihin, ja neljäntenä yönä istuin minä yksinäni kuolleen kanssa samassa eriskummallisessa huoneessa, joka niin vähän aikaa sitten oli ottanut hänet vastaan minun morsiamenani. Oopiumihumalan villit uninäyt liihoittelivat kuin varjot minun ohitseni. Levottomin katsein tarkkailin huoneen nurkissa olevia sarkofageja, seinäverhojen vaihtelevia kuvioita ja suitsutusastian lepattavia monivärisiä liekkejä. Palauttaessani muistiini, mitä edellisinä öinä oli tapahtunut, osui katseeni siihen paikkaan lattiaa suoraan suitsutusastian alla, missä olin nähnyt tuon heikon varjon. Se ei kuitenkaan nyt ollut siinä, ja hengittäen vapaammin suuntasin katseeni vuoteessa makaavaan jäykkään, kalpeaan hahmoon. Sitten ryöpsähti mieleeni tuhansia muistoja Ligeiasta, ja minä tunsin jälleen väkevästi koko sen kaipauksen sanomattoman tuskan, jonka olin kokenut, kun näin hänen lepäävän samalla tavoin verhottuna. Yö kului hitaasti, ja rinta täynnä katkeria ajatuksia minun ainoasta, verrattomasta rakkaudestani minä istuin tuijottaen lady Rowenan ruumiiseen.

Ehkä puolenyön tienoissa, tai kenties aikaisemmin tai myöhemmin, sillä minä en välittänyt ajasta, minut äkkiä herätti unelmistani heikko, hiljainen, mutta kuitenkin selvästi kuuluva huokaus. Minä tunsin, että se tuli ebenpuuvuoteesta — kuolleen vuoteesta. Minä kuuntelin, taikauskoisen kauhun jäykistämänä — mutta ääni ei toistunut. Minä jännitin silmäni äärimmilleen keksiäkseni kuolleessa ruumiissa jotakin liikettä, mutta en voinut havaita pienintäkään merkkiä sellaisesta. Kuitenkaan en ollut voinut erehtyä. Olin aivan varmasti kuullut tuon äänen, niin heikko kuin se olikin, ja minun mielenkiintoni oli herännyt. Päättäväisesti ja itsepintaisesti tarkkasin ruumista. Kului monta minuuttia, ennenkuin sattui mitään, mikä saattoi helpottaa mysteerin ratkaisemista. Vihdoin näin, että äärimmäisen heikko, tuskin huomattava värinhäive oli levinnyt hänen poskilleen ja silmäluomien sisäänpainuneisiin pieniin suoniin. Jonkinlaisen kuvaamattoman tuskan ja kauhun valtaamana, jolle ihmiskielellä ei ole tarpeeksi voimakasta ilmaisua, tunsin jäsenteni jähmettyvän ja sydämeni laukeavan lyömästä. Mutta vihdoin sai velvollisuudentunto minut jälleen järkiini. En enää voinut epäilläkään, että me olimme pitäneet liikaa kiirettä ja että lady Rowena vielä eli. Oli välttämätöntä tehdä jotakin heti, mutta torni sijaitsi aivan erillään siitä osasta linnaa, missä palveluskunta asui — ketään ei ollut lähellä — enkä minä voinut kutsua ketään jättämättä huonetta useiksi minuuteiksi — ja sitä en uskaltanut tehdä. Sen vuoksi rupesin yksinäni yrittämään palauttaa vielä heikosti lepattavaa elämää. Ennen pitkää kuitenkin näin, että oli tapahtunut käänne. Väri katosi poskilta ja silmäluomista, jättäen jälkeensä kalpeuden, joka oli valkeampi kuin marmori; huulet kävivät kahta kertaa jäykemmiksi ja aavemaisemmiksi; kaamea kylmyys levisi nopeasti yli koko ruumiin, ja tavallinen hirvittävä kuolemankankeus seurasi kohta jäljestä. Väristen heittäydyin takaisin samalle leposohvalle, josta minä näin säikähtyneenä olin ponnahtanut pystyyn, ja vaivuin jälleen intohimoisiin unelmiini Ligeiasta.

Niin kului tunti, kunnes (oliko se todellakin mahdollista?) vielä kerran kuulin heikon äänen vuoteen suunnalta. Kuuntelin — äärimmäisen kauhun vallassa. Ääni kuului uudelleen — se oli huokaus. Syöksyin kuolleen luo ja näin — näin aivan selvästi hänen huultensa värähtävän. Seuraavassa silmänräpäyksessä ne jälleen jäykistyivät, paljastaen kirkkaan rivin helmenvalkeita hampaita. Hämmästys taisteli vielä rinnassani kauhun kanssa, joka tähän asti oli ollut siellä yksinvaltias. Minä tunsin, että näköni himmeni ja että järkeni horjui, ja vain rajulla tahdonponnistuksella minun onnistui hillitä itseäni sen verran, että saatoin ryhtyä niihin toimenpiteisiin, joita velvollisuus vaati. Nyt näkyi heikko värinhäive kuolleen otsalla, poskilla ja kaulassa; havaittava lämpö levisi hänen ruumiiseensa ja sydämen kohdilla saattoi tuntea muutamia heikkoja sykähdyksiäkin. Lady eli; ja kaksinkertaisen innokkaana ryhdyin palauttamaan häntä tajuihinsa. Minä hankasin ja haudoin hänen ohimoltaan ja käsiään ja koettelin kaikkia keinoja, joita kokemus ja kohtalaiset lääketieteelliset tietoni minulle suosittelivat. Mutta turhaan. Äkkiä väri väistyi hänen kasvoiltaan, valtimo taukosi, huulet saivat jälleen kuoleman ilmeen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä uhosi koko ruumiista se jäinen kylmyys, se taipumaton jäykkyys ja kaikki ne kaameat erikoisseikat, jotka ovat ominaisia useita päiviä haudassa maanneelle vainajalle.

Ja jälleen minä vaivuin unelmiini Ligeiasta — ja jälleen (onko ihmeellistä, että minä vapisen vielä tätä kirjoittaessani?) — jälleen saapui korviini heikko huokaus eebenpuisen vuoteen vaiheilta. Mutta miksi pitäisi minun viipyä kaikissa tuon hirvittävän yön tapahtumien yksityiskohdissa? Onko minun kuvattava, kuinka minä kerran toisensa jälkeen, aina aamun kalpeaan sarastukseen asti näin tuon kaamean henkiinheräämisen uudistuvan; kuinka potilas jokaisen uusinnan jälkeen näytti yhä auttamattomammin kuolleelta; miten jokainen tuollainen kuolinkamppailu muistutti taistelua näkymätöntä vihollista vastaan ja miten sitä seurasi jokin omituinen muutos kuolleen ilmeessä ja ulkonäössä? Ei, minä tahdon rientää nopeasti loppuun.

Suurin osa tätä hirvittävää yötä oli kulunut, ja hän, joka oli ollut kuollut, taas jälleen liikahti — ja tällä kertaa selvemmin kuin sitä ennen, vaikka nousten kuolemasta, joka näytti toivottomammalta kuin mikään muu. Olin luopunut kaikesta kamppailusta ja liikkumisestakin ja jäin makaamaan leposohvalle, avuttomana uhrina voimakkaiden mielenliikutusten pyörteessä, joista äärimmäinen kauhu ehkä oli vähimmän pelättävä, vähimmän jäytävä. Kuollut liikahti, niinkuin sanottu, ja tällä kertaa voimakkaammin kuin aikaisemmin. Elämän väri syttyi hänen kasvoilleen — jäsenet ojentuivat — ja ellen olisi nähnyt tiukasti suljettuja silmäluomia ja käärinliinoja, olisin voinut luulla, että Rowena oli kokonaan kirvoittanut kuoleman kahleet. Mutta vaikka en rohjennut uskoa tätä, en kuitenkaan enää voinut epäillä, kun tuo käärinliinoihin puettu hahmo nousi vuoteesta ja kulki silmät ummessa ja horjuvin askelin, unissakävijän tavoin, keskelle huonetta.

En vavissut — en liikahtanut — sillä sanomattomien ajatusten myrsky, jonka tämän hahmon ulkonäkö, ryhti ja liikkeet olivat herättäneet, syöksyi aivojeni läpi ja sai koko ruumiini kivettymään. Makasin hievahtamatta — mutta tuijotin jäykästi tuohon eriskummalliseen ilmestykseen. Ajatukseni olivat mielettömänä sekamelskana — talttumattomassa kapinassa. Seisoiko minun edessäni todellakin elävä Rowena? Vai oliko se ollenkaan Rowena — Tremainen kultakutrinen, sinisilmäinen lady Rowena Trevanion? Minkätähden, minkätähden minun pitäisi epäillä sitä? Liinat oli tiukasti kääritty hänen suulleen — mutta minkätähden se ei olisi lady Tremainen suu? Ja posket — niillä hehkuivat elämän ruusut — niin, nämä kauniit posket olivat varmasti lady Tremainen. Ja leuka rakkaudenkuoppineen — eikö se ollut hänen? — mutta oliko hän siis sairautensa aikana kasvanut pitemmäksi? Mikähän selittämätön hulluus minuun iski tuon ajatuksen mukana? Yksi loikkaus, ja minä seisoin hänen edessään! Peräytyen hiukan minun kosketustani hän pudotti päästään ne kammottavat liinat, jotka sitä olivat peittäneet, ja nyt virtasi huoneen säihkyvään valaistukseen suunnaton määrä pitkää, valtoimenaan valuvaa tukkaa; se oli mustempi kuin keskiyön siivet! Ja nyt tuo kookas hahmo, joka seisoi minun edessäni, avasi hitaasti silmänsä. »Nyt, vihdoinkin», minä huudahdin ääneen, »en enää — en enää voi erehtyä — nämä syvät, mustat, säihkyvät silmät — ne ovat minun kadotetun rakkaani — lady — lady Ligeian!»

KUILU JA HEILURI.

Olin sairas — pitkällinen kauhu oli tehnyt minut kuolemansairaaksi; ja kun he lopulta irroittivat kahleeni ja antoivat minun istua, tunsin että aistimeni olivat pettämäisillään. Tuomio — kamala kuolemantuomio — oli viimeinen selvä ääni, jonka korvani erottivat. Senjälkeen tuntuivat inkvisiittorien äänet sulautuvan unen kaltaiseksi epäselväksi sorinaksi. Se herätti sielussani ajatuksen vallankumouksesta — ehkäpä siksi, että mielikuvitukseni yhdisti sen myllynkiven kuminaan. Tätä kesti vain vähän aikaa, sillä pian en kuullut enää mitään. Kuitenkin näin vielä jonkin aikaa — mutta miten kammottavan liioiteltuja näkyjä! Näin mustaviittaisten tuomarien huulet. Ne näyttivät minusta valkeilta — valkeammilta kuin liuska, jolle piirrän näitä sanoja — ja ohuilta aivan irvokkuuteen asti; ohuutta, joka ilmaisi intohimoista lujuutta — järkähtämätöntä päättäväisyyttä, häikäilemätöntä halveksuntaa inhimillisiä tuskia kohtaan. Näin, että minulle kohtalokkaita sanoja vuosi noilta huulilta. Näin niiden käyristyvän kuolinsanomaan. Näin niiden muodostavan nimeni tavuja; ja minua pöyristytti, koska mitään ääntä ei kuulunut. Näin myöskin muutamina mielipuolisen kauhun hetkinä, miten huoneen mustat seinäverhot hiljaa ja melkein huomaamatta liikkuivat, ja sitten katseeni sattui seitsemään pöydällä seisovaan pitkään kynttilään. Aluksi ne tuntuivat heijastavan ihmisrakkautta ja näyttivät hennoilta, valkoisilta enkeleiltä, jotka tahtoivat minut pelastaa; mutta sitten äkkiä sieluni valtasi kuolettava kuvotus ja jokainen hermoni tuntui värisevän, aivan kuin olisin koskettanut sähköpatteriin, ja enkelit muuttuivat tarkoituksettomiksi liekkipäisiksi aaveiksi, ja näin, etten niiltä mitään apua voinut odottaa. Ja sitten mieleeni hiipi ihanan sävelen lailla ajatus, miten suloista lepoa on makaaminen haudassa. Tämä ajatus tuli hiljaa ja varkain, ja tuntui kuluneen pitkä aika, ennenkuin se kypsyi aivan selväksi; mutta juuri kun mieleni kykeni kirkkaasti sen tuntemaan ja siitä iloitsemaan, katosivat tuomarien hahmot edestäni kuin taikaiskusta; pitkät kynttilät vaipuivat olemattomiin; liekit sammuivat kokonaan; musta pimeys vallitsi kaikkialla; kaikki aistimukset tuntuivat vajoavan hillitöntä vauhtia kuiluun niinkuin sielu Hadekseen. Hiljaisuus ja yö tunkeutui läpi kaiken.