Olin pyörtynyt; mutta en sano, että kaikki tietoisuus oli hävinnyt. En tahdo koettaa määritellä enkä edes kuvailla mitä oli jäänyt jäljelle; mutta kaikki ei ollut hävinnyt. Syvimmässä unessa — ei! Kuumehoureessa — ei! Tainnoksissa — ei! Kuolemassa — ei! edes haudassakaan ei kaikki ole hävinnyt. Muuten ei ihmisen kuolemattomuutta olisi olemassakaan. Syvimmästäkin unesta herätessämme me särjemme jonkin unen lukinseitin. Kuitenkaan sekuntia myöhemmin (niin ohut on tuo seitti voinut olla) me emme enää muista, että olemme uneksineet. Tointuessamme pyörtymyksestä koemme kaksi astetta; ensiksikin henkisen ja sitten ruumiillisen olemassaolon tunteet. Näyttää otaksuttavalta, että jos palatessamme toiselle asteelle me voimme muistaa ensimmäisen asteen vaikutelmat, niin voisimme havaita, että näissä vaikutelmissa olisi eläviä muistoja tuosta takana olevasta kurimuksesta. Ja tuo kurimus on — mikä? Miten ainakin erottaisimme sen varjot haudan varjoista? Mutta vaikk'emme mielemme mukaan voi palauttaa muistiin tuon ensimmäisen asteen vaikutelmia, niin eivätkö ne pitkän ajan kuluttua tule kutsumattomina ja meidän ihmetellessä, mistä ne tulevat? Se, joka ei ole milloinkaan pyörtynyt, ei kuulu niihin, jotka löytävät ihmeellisiä palatseja ja omituisia tuttuja kasvoja hehkuvista hiilistä; ei niihin, jotka huomaavat avaruudessa liehuvan noita laumaihmisiltä salattuja synkeitä näkyjä; ei niihin, jotka humaltuvat jonkin uuden kukan tuoksusta; ei niihin, jotka hätkähtävät musikaalisesta ajatuksesta, joka milloinkaan aikaisemmin ei ole kiinnittänyt heidän huomiotaan.
Monissa syvällisissä ponnistuksissani muistella, vakavissa pyrkimyksissäni palauttaa mieleen jälkiä tuosta näennäisestä olemattomuudesta, johon sieluni oli vajonnut, on ollut hetkiä, jolloin olen uneksinut onnistuneeni: on ollut lyhyitä, hyvin lyhyitä ajanjaksoja, jolloin olen saanut puserretuksi esiin muistoja, joiden suhteen myöhemmin kirkas järki on saanut minut vakuutetuksi, että ne voidaan johtaa vain tuon näennäisen tiedottomuuden tilasta. Nämä muistin varjot kertovat hämärästi pitkistä hahmoista, jotka nostivat ja kantoivat minut läpi hiljaisuuden alas — alas — vielä alemmas — kunnes hirvittävä pyörrytys ahdisti minua pelkästään ajatellessani laskeutumisen loppumattomuutta. Ne kertovat myöskin sydäntäni painostavasta epäselvästä kauhusta, joka johtui sydämen luonnottomasta hiljaisuudesta. Sitten tulee tunto äkillisestä liikkumattomuudesta läpi kaiken, aivan kuin ne, jotka kantoivat minua (aavemainen joukkio) olisivat laskeutuessaan sivuuttaneet rajattomuuden rajat ja lepäilisivät vaivalloisen ponnistuksen jälkeen. Sitten muistan tyhjyyden ja kosteuden tunteen; ja sitten kaikki on hulluutta — rangaistus hengelle, joka ahkeroitsee kiellettyjä asioita. Hyvin äkkiä palasi sieluuni liikettä ja ääntä — sydämen rauhatonta liikuntaa ja korviini sen tykytyksen ääntä. Sitten väliaika, joka on aivan tyhjä. Sitten ääni jälleen ja liikuntaa ja kosketus — vihlova tunne, joka kävi läpi ruumiini. Sitten pelkkä olemassaolon tietoisuus ilman ajatuskykyä — tila, joka kesti kauan. Sitten, hyvin äkkiä, ajatus, ja pöyristyttävä kauhu ja kiihkeä ponnistus päästä oikeasta asemasta selville. Sitten ankara kaipuu vaipua tunteettomuuteen. Sitten elämän raju palaaminen ja onnistunut yritys liikkua. Ja nyt täydellinen muisto oikeudenkäynnistä, tuomareista, mustista seinäverhoista, tuomiosta, sairaudesta, pyörtymyksestä, sitten unohtui kaikki mikä seurasi, kaikki minkä myöhemmin ja suurin ponnistuksin olen kyennyt heikosti muistamaan.
En vielä ollut avannut silmiäni. Tunsin maksavani selälläni, sitomattomana. Ojensin käteni ja raskaasti se putosi johonkin kosteaan ja kovaan. Annoin sen jäädä siihen muutamiksi minuuteiksi, jolla aikaa koetin kuvitella, missä ja mikä minä olin. Tahdoin mielelläni, mutta en uskaltanut käyttää silmiäni. Kauhistuin ensimmäistä silmäystä esineisiin, joita ympärilläni olisi. Ei niin, että olisin pelännyt näkeväni joitakin kamalia esineitä, vaan minua hirvitti ajatus, ettei olisi mitään nähtävää. Lopulta epätoivosta villinä avasin äkkiä silmäni. Pahimmat epäluuloni saivat vahvistuksen. Iankaikkisen yön pimeys ympäröi minua. Huohotin; läpitunkematon pimeys tuntui painavalta ja tukehduttavalta. Makasin yhä hiljaa paikoillani ja koetin saada järkeäni toimintaan. Muistelin inkvisition menettelytapoja ja yritin sitä tietä päästä selville oikeasta tilastani. Tuomio oli julistettu; ja minusta tuntui, kuin siitä olisi pitkä aika kulunut. Mutta hetkeäkään en ajatellut itseäni todellakin kuolleeksi. Sellainen otaksuma, huolimatta kaikesta mitä romaaneissa kerrotaan, ei lainkaan sovi todellisuuteen; — mutta missä paikassa ja asemassa minä olen? Tiesin, että kuolemaantuomitut tavallisesti nieli autodafea, ja eräs sellainen oli pidetty samana iltana, jona minut tuomittiin. Oliko minut lähetetty takaisin vankilaan odottamaan seuraavia uhraajaisia, jotka eivät tapahtuisi ennenkuin monen kuukauden kuluttua? Huomasin kohta, ettei niin voinut olla asianlaita. Uhrit oli vaadittu viipymättä. Sitäpaitsi minun koppini — niinkuin Toledon kaikkien kuolemaantuomittujen — lattia oli ollut kivinen, ja valoakin oli ollut vähäisen.
Hirvittävä ajatus ajoi äkkiä veren koskena sydämeeni, ja hetkiseksi taas vaivuin tunnottomuuteen. Toinnuttuani ponnahdin kohta jaloilleni kaikki jäsenet kouristuksenomaisesti vavisten. Työntelin käsiäni raivokkaasti joka suunnalle. En tuntenut mitään; pelkäsin kuitenkin astua askeltakaan, etteivät haudan seinät estäisi kulkuani. Hiki valui joka huokosesta ja kokoutui suuriksi kylmiksi pisaroiksi otsalleni. Tämä tuskallinen epävarmuus kävi lopulta sietämättömäksi, ja varovasti liikuin eteenpäin kädet ojennettuina, ja silmäni ponnistelivat nähdäkseen jonkin heikon valonsäteen. Etenin monta askelta; mutta kaikkialla oli vain pimeyttä ja tyhjyyttä. Hengitin vapaammin. Näytti varmalta, että minun kohtaloni ei ainakaan ollut kamalinta laatua.
Ja nyt, yhä jatkaessani varovaista etenemistäni minun muistiini tunkeutui tuhansia hämäriä huhuja Toledon kauhuista. Sen vankiloista kerrottiin ihmeellisiä seikkoja — olin niitä aina pitänyt satuina, mutta kumminkin omituisina ja liian kammottavina toistaa muuten kuin kuiskaten. Oliko minut jätetty nääntymään nälkään tänne maanalaisen pimeyden valtakuntaan, vai mikä kohtalo, ehkäpä hirvittävämpi, minua odotti? Tuomarieni luonteesta tiesin varsin hyvin, että lopputulos olisi kuolema ja tavallista paljon katkerampi kuolema. Tapa ja hetki olivat ainoat, jotka kiinnittivät mieltäni tai tekivät minut levottomaksi.
Lopulta ojennetut käteni törmäsivät johonkin kiinteään esteeseen. Se oli seinä, ilmeisesti kivistä muurattu — hyvin tasainen, tahmea ja kylmä. Seurasin sitä astellen hyvin epäluuloisen varovasti, mikä johtui eräistä vanhoista tarinoista. Kuitenkaan tämä tutkimusretki ei antanut minulle minkäänlaista käsitystä vankilani mittasuhteista, sillä seinät näyttivät olevan niin täydellisen yhdenmuotoisia, että saatoin kulkea sen ympäri ja palata lähtöpaikkaani huomaamatta sitä. Etsin sen vuoksi veistä, joka oli ollut taskussani, kun minut vietiin inkvisitiohuoneeseen; mutta se oli kadonnut. Vaatteeni oli vaihdettu karkeasta sarssikankaasta tehtyyn viittaan. Olin ajatellut tehdä sen terällä kolon muurilaastiin, jotta voisin todeta lähtökohtani. Vaikeus oli kuitenkin mitätön, vaikka se minun hämmentyneelle mielelleni aluksi näyttikin aivan voittamattomalta. Repäsin suikaleen viittani helmasta ja asetin sen pitkin pituuttaan lattialle suorassa kulmassa seinää vastaan. Kuljettuani vankilan ympäri ja saavuttuani lähtöpaikkaani en voisi olla huomaamatta tätä räsyä. Niin ainakin ajattelin; mutta en ollut ottanut huomioon koppini suuruutta tai omaa heikkouttani. Lattia oli märkä ja liukas. Hoipertelin eteenpäin kotvan aikaa, kunnes kompastuin ja kaaduin. Äärimmäinen väsymys pakotti minut jäämään siihen paikkaan; ja maatessani uni pian yllätti minut.
Herätessäni ja ojennettuani käsivarttani löysin viereltäni leipäkyrsän ja vesiruukun. Olin liian uupunut ajatellakseni tätä seikkaa, söin vain ja join ahneesti. Pian sen jälkeen jatkoin kierrostani kopin ympäri ja lopulta vaivalloisesti tulin sarssisuikaleen luokse. Siihen paikkaan, johon kaaduin, olin laskenut viisikymmentäkaksi askelta, ja jatkettuani vaellusta laskin vielä neljäkymmentäkahdeksan askelta ennenkuin saavuin perille; siis sata askelta kaikkiaan. Olin kuitenkin tavannut monta kulmaa seinässä enkä siis voinut arvata holvin muotoa; en näet voinut olla otaksumatta, että se oli holvi.
Ylen vähän tarkoitusta — eikä tietystikään mitään toivoa — oli näissä tutkimuksissa; mutta epämääräinen uteliaisuus pakotti minut niitä jatkamaan. Jättäen seinän päätin kulkea suoraan kopin poikki. Aluksi etenin äärimmäisen varovasti, sillä vaikka lattia näytti olevan kiinteätä ainetta, oli se kuitenkin pettävän liukas. Lopulta kuitenkin rohkaisin mieleni enkä epäröinyt astella tukevasti — koettaen kulkea niin suoraa suuntaa kuin mahdollista. Olin edennyt kymmenen, kaksitoista jalkaa tähän tapaan, kun viittani revennyt lieve sotkeutui jalkoihini. Astuin sille ja kaaduin äkkiä kasvoilleni. Kaatumisen! aiheuttamassa hämmennyksessä en aivan heti huomannut erästä jotenkin yllättävää seikkaa, joka muutamia sekunteja myöhemmin vielä maatessani siinä herätti huomioni. Se oli tällainen: leukani oli kopin lattialla, mutta huuleni ja pääni yläosa, vaikka ne selvästi olivat alempana kuin leukani, eivät koskettaneet mihinkään. Samalla tunsin, miten otsani kylpi tahmeassa höyryssä, ja sieraimiini kohosi mädänneitten sienten omituinen haju. Ojensin käteni ja vapisin huomatessani, että olin kaatunut juuri pyöreän kuilun reunalle; sen suun laajuutta en tietenkään voinut sillä hetkellä määritellä. Hapuillen rappausta juuri reunan alapuolelta minun onnistui irroittaa pieni palanen, jonka annoin pudota kaivoon. Monta sekuntia kuuntelin, miten se pudotessaan kimmahteli kuilun seiniin; ja lopulta kuului synkkä loiskahdus, jota seurasivat äänekkäät kaiut. Samalla hetkellä kuulin äänen, joka muistutti yläpuolella olevan oven nopeata avaamista ja sulkemista, ja samalla pimeyden läpi tunkeutui äkkiä heikko valonsäde, joka yhtä äkkiä hävisi.
Näin nyt selvästi kohtalon, joka oli minulle valmistettu, ja onnittelin itseäni tästä ajoissa sattuneesta tapaturmasta, joka oli minut pelastanut. Vielä toinen askel ennen kaatumista, ja maailma ei minua olisi enää milloinkaan nähnyt. Ja kuolema, jonka äsken olin väistänyt, oli juuri sellainen, jota olin pitänyt pelkkänä satuna kuullessani kertomuksia inkvisitiosta. Sen hirmuvallan uhreilla oli valittavana hirveimpiin ruumiillisiin tuskiin tai kaameimpiin henkisiin kauhuihin kuoleminen. Minulle oli jätetty jälkimmäinen tapa. Pitkälliset kärsimykset olivat niin pingoittaneet hermoni, että vapisin omankin ääneni kaikua, ja joka suhteessa olin kypsynyt sopivaksi siihen kidutukseen, joka minua odotti.
Kaikki jäsenet vavisten minä ryömin takaisin seinän luo — päättäen mieluummin kuolla siellä, kuin uhmailla noita kauheita kaivoja, joita mielikuvitukseni nyt maalaili eri paikkoihin pitkin vankilaa. Toisessa mielentilassa minulla ehkä olisi ollut rohkeutta lopettaa kurjuuteni kerta kaikkiaan hyppäämällä johonkin tuollaiseen kaivoon, mutta nyt olin oikea raukkojen raukka. Enkä myöskään voinut unohtaa, mitä olin lukenut näistä kuiluista — että elämän äkillinen hävittäminen ei lainkaan kuulunut heidän hirvittävimpään suunnitelmaansa.