Kiihtymys piti minua hereillä monta tuntia; mutta lopulta nukahdin taasen. Herätessäni löysin niinkuin aikaisemminkin vieressäni leipäkyrsän ja vesiruukun. Polttava jano kalvoi minua, ja astian tyhjensin yhdellä siemauksella. Siihen oli varmasti sekoitettu jotakin — sillä tuskin olin juonut, kun vastustamaton uneliaisuus rupesi painamaan silmäluomiani. Vaivuin syvään uneen — kuoleman kaltaiseen. Luonnollisesti en voi tietää, miten kauan sitä kesti; mutta kun jälleen avasin silmäni, saatoin nähdä ympärilläni olevat esineet oudossa, rikinkaltaisessa valossa, jonka aiheuttajasta en ensin voinut päästä selville. Saatoin nähdä vankilan laajuuden ja muodon.
Sen kokoon nähden olin kovasti erehtynyt. Seinien ympärysmitta ei voinut ylittää kahtakymmentäkahta metriä. Muutamaksi minuutiksi tämä seikka aiheutti minulle koko joukon turhaa huolta; turhaa tosiaankin — sillä mikä voisi olla vähemmän tärkeätä näissä kamalissa oloissa kuin pelkät koppini mittasuhteet? Mutta sieluani kiinnostivat kovin pikkuseikat, ja ponnistelin suunnattomasti yrittäessäni selittää erehdystä, johon mittauksessani olin päätynyt. Lopulta totuus kirkastui. Ensimmäisellä tutkimusretkelläni olin laskenut viisikymmentäkaksi askelta, kunnes kaaduin; silloin olin varmasti askelen tai kahden päässä sarssisuikaleesta; tosiasiallisesti olin melkein kulkenut holvin ympäri. Sitten nukuin ja herätessäni varmaankin olin kääntynyt vanhoille jäljilleni ja sillä tavoin joutunut kuvittelemaan ympärysmitan kahta kertaa suuremmaksi. Hämmentynyt mielentilani oli estänyt minut huomaamasta, että aloitin matkani seinä vasemmalla kädellä ja lopetin sen seinä oikealla.
Olin myöskin erehtynyt kopin muodon suhteen. Hapuillessani tietä olin tavannut monta nurkkausta ja sillä tavoin saanut käsityksen jostakin epäsäännöllisestä; niin voimakas on täydellisen pimeyden vaikutus ihmiseen, joka herää pyörryksistä tai unesta! Kulmat olivat vain muutamia pieniä epäsäännöllisten välimatkojen päässä olevia syvennyksiä. Kopin muoto oli ylipäätänsä neliömäinen. Se, mitä olin luullut rappaukseksi, näytti nyt raudalta tai joltakin muulta metallilta — valtavia laattoja, joiden yhtymäkohdat aiheuttivat syvennyksiä. Koko tämän metalliholvin pinta oli karkeasti koristettu kaikilla niillä hirvittävillä ja mitoittavilla tunnuskuvilla, joita munkkien ruumishuone-taikausko on synnyttänyt. Uhkaavannäköisiä paholaisenkuvia, luurankoja ja muita vielä hirveämpiä maalauksia oli seiniä peittämässä ja rumentamassa. Huomasin, että näiden epäsikiöitten ääriviivat olivat kohtalaisen selvät, mutta värit näyttivät himmenneiltä ja kuluneilta aivan kuin kostean ilman vaikutuksesta. Katselin myöskin lattiaa, joka oli kivinen. Keskellä ammotti ympyrämäinen kuilu, jonka kidasta olin pelastunut; mutta se olikin ainoa lajiaan.
Tämän kaiken näin epäselvästi ja suurin ponnistuksin — sillä ruumiillinen asemani oli kovin muuttunut nukkumisen aikana. Makasin nyt selälläni pitkin pituuttani jonkinlaisella matalalla puulavitsalla. Siihen olin lujasti sidottu munkin vyötä muistuttavalla pitkällä hihnalla. Se kulki monin kierroksin jäsenteni ja ruumiini ympäri jättäen vapaaksi vain pääni ja vasemman käteni niin kauaksi, että suurin ponnistuksin saatoin ylettyä ruokaan, jota oli lattialla savilautasella. Näin kauhukseni, että ruukku oli poissa. Sanon kauhukseni — sillä minua vaivasi sietämätön jano. Tätä janoa näyttivät vainoojani haluavan yhä kiihdyttää — sillä lautasella oleva liha oli ylenmäärin höystettyä.
Katselin ylöspäin ja tarkastelin vankilani kattoa. Se oli noin kolme tai neljäkymmentä jalkaa korkealla ja laitettu hyvin seinien tapaan. Eräässä näistä levyistä oli varsin omituinen kuva, joka naulitsi katseeni. Se oli maalaus Ajasta sellaisena kuin se tavallisesti esitetään, paitsi että viikatteen sijasta se piti esinettä, jonka ensinäkemältä otaksuin kuvaavan valtavaa heiluria, samanlaista kuin joskus näkee vanhanaikaisissa seinäkelloissa. Tämän laitteen muodossa oli kuitenkin jotakin, mikä sai minut katselemaan sitä tarkemmin. Tuijottaessani suoraan siihen (sillä se oli aivan yläpuolellani) kuvittelin näkeväni, että se liikkui. Sekuntia myöhemmin totesin tämän kuvitelman oikeaksi. Sen heilaus oli lyhyt ja tietenkin hidas. Katselin sitä muutamia minuutteja hiukan peloissani, mutta enemmän ihmetellen. Lopulta väsyneenä seuraamaan sen uneliasta liikettä käänsin katseeni kopin muihin esineisiin.
Hiljainen melu sai huomioni heräämään, ja katsellessani lattialle näin sillä muutamien suunnattomien rottien juoksentelevan. Ne olivat tullet kaivosta, joka oli oikealla puolen juuri näköpiirissäni. Vielä minun tuijottaessani tuli niitä joukoittain, kiireesti, silmät ahneudesta palaen ruoan tuoksun houkuttelemina. Karkoittamaan niitä sen kimpusta vaadittiin paljon ponnistuksia ja tarkkaavaisuutta.
Lienee kulunut puoli tuntia, ehkäpä kokonainenkin (sillä ajasta voin saada vain epätäydellisen käsityksen), ennenkuin jälleen loin silmäni ylöspäin. Se mitä näin, hämmästytti ja pelästytti minua. Heilurin heilahdusväli oli kasvanut melkein metrillä. Luonnollisena seurauksena tästä oli vauhdinkin lisääntyminen. Mutta eniten minua vavahdutti ajatus, että se oli huomattavasti laskeutunut. Huomasin nyt — tarpeetonta sanoa, miten kauhistuneena — että sen alaosa oli tehty kiiltävästä teräksestä puolikuun muotoiseksi; sarvet, joiden kärkien väliä oli jalan verran, kaartuivat ylöspäin ja alareuna oli ilmeisesti yhtä terävä kuin partaveitsen terä. Partaveitsen tapaan se myöskin näytti tukevalta ja raskaalta, kasvaen terästä lähtien lujuutta ja paksuutta. Se oli kiinnitetty vahvaan messinkitankoon ja suhisi ilmaa viiltäessään.
En voinut enää epäillä kohtaloa, jonka munkkien nerokkuus kidutusten keksimisessä oli minulle valmistanut. Inkvisition kätyrit olivat huomanneet, että minä tunsin kuilun — kuilun, jonka kauhut oli määrätty niin rohkealle kerettiläiselle kuin minulle — kuilun, tyypillisen helvetin, jota huhut kuvasivat heidän rangaistustensa Ultima Thuleksi. Tuohon kuiluun putoamisen olin välttänyt vain pelkän sattuman avulla, ja tiesin, että yllätykset tai kidutuksiin johtavat ansat muodostivat tärkeän osan kaikista näistä irvokkaista vankilamestauksista. Koska en ollut pudonnut, ei heidän saatanalliseen juoneensa kuulunut heittää minua syvyyteen; ja siis (muuta mahdollisuutta ei ollut) minua odotti erilainen ja lempeämpi kuolemantapa. Lempeämpi! Puolittain hymyilin tuskissani, kun ajattelin sellaisen sanan sellaista käyttöä.
Mitäpä maksaa vaivaa kertoa niistä pitkistä, pitkistä yli-inhimillisen kauhun tunneista, joiden aikana laskin teräksen viuhahtavia heilahduksia! Tuuma tuumalta niin hitaasti, että laskeutumisen havaitsi vain pitkien väliaikojen jälkeen, jotka tuntuivat vuosilta — alaspäin, aina vain alaspäin se laskeutui! Kului päiviä — ehkä montakin päivää — ennenkuin se laskeutui niin lähelleni, että löyhytteli kasvoilleni katkeria henkäyksiään. Terävän teräksen haju tunkeutui sieraimiini. Minä rukoilin — minä väsytin taivaan rukouksillani, että se laskeutuisi nopeammin. Tulin raivoisan hulluksi ja ponnistelin päästäkseni tuon kamalan käyrämiekan heilausta vastaan. Ja sitten äkkiä muutuin aivan levolliseksi ja makasin hymyillen tuolle kimaltelevalle kuolemalle niinkuin lapsi harvinaiselle leikkikalulle.
Sitten taas vaivuin äärimmäiseen välinpitämättömyyteen; aika oli lyhyt, sillä uudelleen herättyäni elämään ei heiluri näyttänyt huomattavasti laskeutuneen. Mutta aika saattoi olla pitkäkin — sillä tiesin, että siellä oli demooneja, jotka pitivät silmällä pyörtymiskohtauksiani ja jotka saattoivat mielensä mukaan hoidella heilurin liikkeitä. Herätessäni tunsin itseni hyvin — oi! niin kuvaamattoman — sairaaksi ja heikoksi, aivan kuin olisin kauan kärsinyt nälkää. Kesken noita vaivojakin ihmisluonto vaati ravintoa. Tuskallisesti ponnistaen ojensin vasemman käsivarteni niin pitkälle kuin siteet sallivat ja otin haltuuni sen vähäisen jäännöksen, minkä rotat olivat minulle jättäneet. Kun panin suupalan huulieni väliin, värähdytti mieltäni puolittainen riemu ja toivo. Mutta mitä toivolla oli minun kanssani tekemistä? Koko tunne oli niinkuin sanoin puolittainen — ihmisellä on paljon sellaisia, jotka eivät milloinkaan tule täydellisiksi. Tunsin, että se oli riemua ja toivoa, mutta tunsin myöskin, että se oli kuollut syntyessään. Turhaan ponnistelin täydellistääkseni sen — pitääkseni sen. Pitkälliset kärsimykset olivat melkein tuhonneet kaikki tavalliset hengenkykyni. Olin tylsä — olin idiootti.