Heilurini liikkui suorakulmaisesti ruumiini pituussuuntaa vasten, ja näin, että puolikuu oli tarkoitettu kohtaamaan sydämeni seutuja. Se leikkaisi sarssiviittaani — palaisi ja uudistaisi leikkauksensa — uudelleen — ja taas uudelleen. Huolimatta sen kammottavan laajasta heilahdusvälistä (noin kolmekymmentä jalkaa tai enemmän) ja sen putoamisten suhisevasta voimasta, joka riittäisi särkemään vaikka nämä rautaseinät, ei se kuitenkaan moneen minuuttiin voisi tehdä muuta kuin viiltää viittaani. Ja tähän ajatukseen pysähdyin. En uskaltanut jatkaa pitemmälle. Viivyttelin siinä kohdassa itsepintaisesti — aivan kuin niin viivyttelemällä olisin täältä voinut pysähdyttää terän laskeutumisen. Pakottauduin kuvittelemaan puolikuun ääntä, kun se kulkisi läpi vaatteen — sitä omituisen hykähdyttävää tunnetta, jonka vaatteen hankaaminen tekee hermoihin. Kuvittelin näitä kaikkia mitättömyyksiä, kunnes hampaani rupesivat kalisemaan.

Alas — järkähtämättä alas se ryömi. Raivoisa ilo täytti mieleni ajatellessani vastakohtaa sen hitaan alastulon ja nopean sivusuunnan välillä. Oikeaan — vasempaan — laajalle ja leveälle — kiljaisten kuin kadotettu sielu! kohden sydäntäni varkain kuin tiikeri! Nauroin vuoroin, vuoroin ulvoin — mikä ajatus milloinkin sattui saamaan ylivallan.

Alas — varmasti, taipumattomasti alas! Se heilui kolmen tuuman päässä sydämestäni! Taistelin kiivaasti — raivokkaasti — vapauttaakseni vasemman käsivarteni. Se oli vapaa vain kyynärpäähän saakka. Saatoin ponnistaen ulottaa sen vain vieressäni olevasta lautasesta suuhuni, mutta en kauemmaksi. Jos olisin saanut siteet kyynärpääni yläpuolelta irroitetuksi, olisin koettanut pysäyttää heilurin. Olisin yhtä hyvin voinut koettaa pysäyttää lumivyöryn!

Alas — lakkaamatta — auttamattomasti alas! Huohotin ja vääntelehdin joka heilahduksella. Vetäydyin kouristuksenomaisesti kasaan joka pyyhkäisystä. Silmäni seurasivat sen heilahduksia poispäin ja ylöspäin epätoivoisen kiihkeästi; ne sulkeutuivat vaistomaisesti terän laskeutuessa, vaikka kuolema olisi ollut vapahdus, ah kuinka sanomattoman suloinen! Kuitenkin jokainen hermoni vapisi, kun ajattelin, miten helposti koneen laskeminen syöksisi tuon terävän, kiiltävän kirveen rintaani. Toivo se oli, joka sai hermoni värisemään ja ruumiini kutistumaan. Se on toivo — piinapenkillä riemuitseva toivo — joka kuiskailee kuolemaantuomitulle inkvisition vankiluolissakin.

Näin, että kymmenen tai kaksitoista heilahdusta toisivat terän kyllin alas koskettamaan viittaani välittömästi — ja tämä huomio vuodatti äkkiä sieluuni epätoivon koko rohkean, keskittyneen kylmäverisyyden. Ensimmäisen kerran moneen tuntiin — tai ehkä päivään — minä ajattelin. Koko side tai vyö, joka minua kietoi, sattui olemaan yhtenäinen. En ollut sidottu eri köydenpätkillä. Partaveitsimäisen puolikuun ensimmäinen isku siteen jonkin kohdan poikitse voisi sen katkaista, niin että vasemmalla kädellä voisin vapauttaa koko ruumiini. Mutta miten kauhistuttavan lähellä teräs oli! Miten kohtalokas olisi pieninkin liikahdus! Oliko muuten luultavaa, että kiduttajien kätyrit eivät olleet huomanneet ja estäneet tämän mahdollisuuden? Oliko otaksuttavaa, että side kulki rintani poikki heilurin kohdalla? Peläten huomaavani heikon ja ilmeisesti viimeisen toivoni tyhjäksi kohotin päätäni sen verran, että selvästi näin rintani. Vyö ympäröi jäseneni ja ruumiini tiukasti kaikkiin suuntiin — paitsi murhaavan puolikuun kohdalla.

Tuskin olin laskenut pääni entiseen asentoon, kun mieleeni välähti ajatus, jota en voi nimittää muuksi kuin siksi puolittaiseksi pelastuksen ajatukseksi, johon olen jo viitannut ja joka epämääräisenä tunkeutui aivoihini, kun nostin ruokaa palaville huulilleni. Kokonainen ajatus välähti nyt mieleeni — heikko, tuskin terve, tuskin selvä — mutta kuitenkin kokonainen. Rupesin kohta sovittamaan sitä käytäntöön niin hermostuneen tarmokkaasti kuin vain epätoivoinen ihminen kykenee.

Monta tuntia oli aivan lähellä sitä matalaa puulavitsaa, jolla minä makasin, suorastaan vilissyt rottia. Ne olivat villejä, kylmäverisiä, ryöstönhaluisia — niiden punaiset silmät tuijottivat minuun, aivan kuin ne vain olisivat odottaneet minun liikkumattomuuttani tehdäkseen minusta saaliin. »Mihin ruokaan», ajattelut, »ne ovat tottuneet kaivossa?»

Ne olivat huolimatta kaikista häätämisyrityksistäni ahmineet kaiken muun paitsi pienen jäännöksen lautasen sisällyksestä. Tavakseni oli tullut alituisesti huiskuttaa kättäni lautasen vaiheilla; ja lopulta tämän liikkeen itsetiedoton yksitoikkoisuus oli siltä riistänyt kaiken vaikutuksen. Ahneudessaan nuo elukat joskus tarttuivat terävillä hampaillaan minun sormiini. Jäljelle jääneitten rasvaisten maustettujen ruokien palasilla minä hieroin siteen perinpohjin joka paikasta mihin yletin; sitten nostaen käteni lattialta makasin aivan hengähtämättä.

Aluksi nuo ryöstönhaluiset elukat hämmästyivät ja pelästyivät tätä muutosta — liikkeen taukoamista. Ne vetäytyivät rauhattomina takaisin; monet livahtivat kaivoon. Mutta tätä kesti vain hetken. En turhaan ollut laskenut niiden ahneuteen. Huomatessaan, että minä jäin aivan liikkumattomaksi, pari rohkeinta loikkasi lavitsalle ja haisteli vyötä. Se näytti merkinannolta yleiseen hyökkäykseen. Kaivosta kiiruhti tuoreita joukkoja. Ne iskeytyivät puuhun — tulvivat sen yli ja juoksentelivat satamäärin ruumiillani. Heilurin mittamääräinen liike ei häirinnyt niitä lainkaan. Vältellen sen iskuja ne pureutuivat voideltuun siteeseen. Ne tunkeilivat — ne parveilivat päälläni kasvavin joukoin. Ne kiemurtelivat kurkullani; niiden kylmät huulet etsivät omiani; olin puoleksi tukehtunut niiden painosta; inho, jolle missään kielessä ei ole nimeä, paisutti rintaani ja raskaan tahmeana kouristi sydäntäni. Mutta minuutti vain, tunsin, niin taistelu olisi ohi. Selvästi tajusin siteen heltiävän. Tiesin, että useampi kuin yksi kohta oli varmasti jo katkaistu. Yli-inhimillisen päättäväisesti makasin hiljaa.

En ollut erehtynyt laskelmissani — enkä ollut kestänyt turhaan. Lopulta tunsin olevani vapaa. Vyö riippui palasina ruumiistani. Mutta heilurin isku kohtasi jo rintaani. Se oli viiltänyt sarssiviittaani. Se oli leikannut allaolevaa liinapaitaa. Kahdesti se jälleen heilahti, ja terävä kipu viilsi joka hermoani. Mutta paon hetki oli saapunut. Käteni kuiskauksesta vapauttajani syöksyivät suinpäin pakoon. Vakaasti liikkuen — varovaisesti, sivuttain, vetäytyen kasaan ja hitaasti — minä luikersin siteen syleilystä ja käyrämiekan ulottuvilta. Hetkiseksi ainakin olin vapaa.