Vapaa! — ja inkvisition kynsissä! Tuskin olin astunut puiselta kauhunvuoteeltani vankilan kivilattialle, kun tuon helvetillisen koneen liikunta taukosi, ja se jonkin näkymättömän voiman avulla vedettiin ylös katon läpi. Se oli opetus, joka tuntui epätoivoiseen sydämeeni saakka. Epäilemättä jokaista liikettäni oli seurattu. Vapaa! — olin vain paennut tuskallista kuolemaa joutuakseni johonkin vielä pahempaan. Tätä ajatellessani silmäilin hermostuneesti rautaista vankilaani. Jotakin outoa — jokin muutos, jota aluksi en voinut selvästi erottaa — oli ilmeisesti huoneessa tapahtunut. Monta minuuttia minä uneksien ja vavisten kiusasin itseäni turhilla, irrallisilla otaksumilla. Silloin ensimmäistä kertaa havaitsin koppia valaisevan rikinkaltaisen loisteen alkulähteen. Se lähti noin puolen tuuman levyisestä halkeamasta, joka seinien alareunaa myöten kulkien ulottui ympäri koko kopin; seinät olivat siis aivan kokonaan erossa lattiasta. Koetin, vaikka tietysti turhaan, katsoa aukon läpi.
Tästä yrityksestä noustessani kopin muuttumisen salaisuus yht'äkkiä selvisi. Olin havainnut, että vaikka seinille maalattujen hahmojen ääripiirteet olivat verraten selvät, näyttivät värit kuitenkin pilaantuneilta ja epämääräisiltä. Nämä värit olivat nyt saaneet ja saivat joka hetki kauhistavan väkevän loisteen, joka lisäsi noiden aavemaisten ja pirullisten kuvien tehoa, niin että lujemmatkin hermot kuin minun olisivat vavahtaneet. Demooniset silmät, villin ja aavemaisen elävät, tuijottivat minuun tuhansilta suunnilta, sellaisiltakin, joissa niitä ennen ei ollut näkynyt, ja hehkuivat kaameata tulta, jota en voinut pakottautua uskomaan epätodelliseksi.
Epätodelliseksi! — Hengittäessäni tuli sieraimiini kuumennetun raudan höyryä! Tukahduttava haju täytti koko vankilahuoneen! Joka hetki syveni noiden silmien hehku, jotka tuijottivat tuskiani! Rikkaammat punavivahdukset levisivät yli kuvien verihekkuman. Minä huohotin! Haukkoilin ilmaa! Ei ollut epäilystäkään kiduttajieni tarkoituksesta — voi, heltymättömimmät, saatanallisimmat ihmisten joukossa! Pakenin hehkuvaa metallia koppini keskukseen. Kesken uhkaavaa tulikuoleman ajatusta lievitti tieto kaivon viileydestä balsamin tavoin sieluani. Hyökkäsin sen kammottavalle partaalle ja loin jännittyneen silmäyksen syvyyteen. Hehkuvan katon heijastus valaisi sen kaikki loukot. Mutta tänä sekavana hetkenä järkeni kieltäytyi tajuamasta sen tarkoitusta, mitä näin. Lopulta se tunkeutui — taisteli tiensä minun sieluuni — se kyteytyi vapisevaan järkeeni. Oi, kuinka siitä voisi kertoa! — oi, kauhua! — mitkä tahansa muut kauhut paitsi tämä! Kiljahtaen riensin pois partaalta ja hautasin kasvot käsiini — katkerasti itkien.
Kuumuus lisääntyi nopeasti, ja kerran vielä katsahdin ympärilleni vavisten kuin horkassa. Koppi oli taas muuttunut — ja nyt ilmeisesti muodoltaan. Niinkuin ennenkin minä aluksi turhaan koetin tajuta mitä oli tekeillä. Mutta pitkäksi aikaa en jäänyt epätietoiseksi. Inkvisition kostoa oli kiirehtinyt minun kaksinkertainen pakoni, eikä kauhujen kuningas sallisi enää mitään leikinlaskua. Huone oli ollut neliömäinen. Huomasin, että nyt kaksi sen rautakulmaa oli teräviä — kaksi tietenkin tylsää. Tämä kamala erotus suureni nopeasti matalan jyminän tai voihkinan säestämänä. Tuossa tuokiossa lattia oli muuttunut vinoneliöksi. Mutta muuttuminen ei jäänyt tähän — enkä minä toivonut tai halunnut sen jäävänkään. Olisin painanut nuo punaiset seinät povelleni iankaikkisen rauhan vaatteina. »Kuolema», sanoin, »mikä muu kuolema tahansa paitsi tuo kuilussa odottava!» Narri! eikö minun olisi pitänyt tietää, että tämän hehkuvan raudan tarkoituksena oli vain pakottaa minut kuiluun? Voisinko sietää tätä hehkua? ja vaikka voisinkin, niin kykenisinkö kestämään sen puristusta? Ja aina vain kapeammaksi kävi vinoneliö, niin nopeasti, ettei minulle jäänyt harkinnan aikaa. Sen keskus ja tietysti levein kohta tuli juuri ammottavan kuilun kohdalle. Vetäydyin taapäin — mutta sulkeutuvat seinät painoivat minua vastustamattomasti eteenpäin. Lopulta korventuneella ja kiemurtelevalla ruumiillani oli enää vain tuuman verta jalansijaa vankilan lujalla lattialla. En kamppaillut enää, mutta sieluni hätä puhkesi kovaan, pitkään ja viimeiseen epätoivon huutoon. Tunsin horjuvani reunalla — käänsin katseeni pois —
Kuului epäsointuisaa ihmisäänten sorinaa! Kuului monien torvien kovaa kohinaa! Kuului tuhannen ukkosen jyminää! Tuliset seinät vetäytyivät kiireesti takaisin! Ojennettu käsi tarttui minun omaani, kun pyörtyen putosin kuiluun. Se oli kenraali Lasallen. Ranskan armeija oli marssinut Toledoon. Inkvisitio oli vihamiestensä vallassa.
TOHTORI TARRIN JA PROFESSORI FETHERIN SYSTEEMI.
Syksyllä vuonna 18—, eräällä matkalla läpi Ranskan eteläisimpien maakuntien, minun tieni johti muutamien mailien päähän eräästä määrätystä Maison de Santésta eli yksityisestä hulluinhuoneesta, josta olin Pariisissa, lääketiedettä harrastavilta ystäviltäni, kuullut hyvin paljon. Kun en milloinkaan ollut käynyt sellaisessa laitoksessa, arvelin, että tilaisuus oli liian hyvä hukkaan heitettäväksi; ja niinpä ehdotin matkatoverilleni (herrasmiehelle, johon muutamia päiviä aikaisemmin olin sattumalta tutustunut), että poikkeaisimme tunniksi tai pariksi syrjään katselemaan tuota parantolaa. Hän vastusti tätä ehdotusta — syyttäen ensiksikin kiirettä ja toiseksi aivan tavallista kammoa, jonka mielipuolten näkeminen herättää. Hän pyysi kuitenkin, etten mistään pelkästä kohteliaisuudesta kieltäytyisi tyydyttämästä uteliaisuuttani, ja sanoi ratsastavansa hiljaa edelleen, niin että minä saisin kiinni hänet samana päivänä tai ainakin seuraavana. Hänen hyvästellessään tulin ajatelleeksi, että laitokseen pääsy voisi kohdata vaikeuksia, ja mainitsin hänelle tämän pelkoni. Hän vastasi, että ellen minä todellakaan tuntenut johtajaa, monsieur Maillardia, tai ellei minulla ollut jotakin suosituskirjettä tai muuta sellaista, niin vaikeuksia saattoi todellakin syntyä, sillä näiden yksityisten hulluinhuoneiden säännöt olivat ankarammat kuin julkisten hospitaalien. Itse, hän lisäsi, oli hän muutamia vuosia sitten tutustunut Maillardiin ja auttaisi kyllä minua sen verran, että ratsastaisi portille ja esittelisi minut, vaikkakaan hänen kammonsa mielisairautta kohtaan ei sallisi hänen astua itse sisään.
Kiitin häntä, ja käännyttyämme valtatieltä tulimme eräälle ruohottuneelle syrjäpolulle, joka puolen tunnin kuluttua melkein hävisi tiheään, vuoren juurta peittävään metsään. Tämän sankan ja hämärän metsän läpi me ratsastimme parisen mailia, kunnes Maison de Santé tuli näkyviin. Se oli haaveellisen näköinen herraskartano, kovin rapistunut, jonka aika ja hoidon puute olivat saattaneet tuskin asuttavaan kuntoon. Sen ulkonäkö täytti minut kammolla, ja pysähdyttäen hevoseni päätin puolittain palata takaisin. Pian kumminkin häpesin heikkouttani ja jatkoin matkaani.
Kun ratsastimme portille, huomasin sen olevan hiukan raollaan ja raosta näin miehen kasvojen kurkistavan. Hetkistä myöhemmin tämä mies astui esiin, puhutteli toveriani nimeltä, pudisti sydämellisesti hänen kättään ja pyysi laskeutumaan maahan. Siinä oli itse monsieur Maillard. Hän oli ryhdikäs, hienon näköinen vanhan koulun herrasmies, jonka käytös oli hyvin kohteliasta ja huokui eräänlaista hyvin tehoavaa juhlallisuutta, arvokkuutta ja arvovaltaisuutta.
Kun ystäväni oli esitellyt minut, maininnut minun haluni katsella laitosta ja saanut monsieur Maillardin vakuutuksen, että minulle osoitettaisiin kaikkea mahdollista huomaavaisuutta, sanoi hän jäähyväiset ja katosi ainaiseksi näkyvistäni.