Hänen mentyään johtaja ohjasi minut pieneen ja erittäin somaan vierashuoneeseen, jossa muiden hienostuneen maun todisteitten joukossa oli paljon kirjoja, piirroksia, kukkaruukkuja ja soittokoneita. Uunissa paloi iloinen tuli. Pianon ääressä istui laulaen erästä Bellinin aariaa nuori ja hyvin kaunis nainen, joka minun saapuessani keskeytti laulunsa ja otti minut vastaan viehättävän kohteliaasti. Hänen äänensä oli matala ja koko hänen käytöksensä korutonta. Luulin myöskin näkeväni surun merkkejä hänen kasvoillaan, jotka olivat erittäin, vaikkakaan minun makuni mukaan eivät epämiellyttävän, kalpeat. Hän oli puettu syvään surupukuun ja herätti rinnassani kunnioituksen, mielenkiinnon ja ihailun tunteita.
Olin Pariisissa kuullut, että monsieur Maillardin laitoksessa käytettiin hoitotapaa, jota yleisesti nimitetään »rauhoitussysteemiksi» — kaikki rangaistukset ovat poistetut — kopissa-pitoonkin turvaudutaan harvoin — salaisesti vartioiduille potilaille jätetään paljon näennäistä vapautta, ja useimpien sallitaan maleksia pitkin taloa ja sairaalan aluetta, aivan kuin he olisivat selväjärkisiä ihmisiä.
Muistellen näitä seikkoja pidin hyvin varani kaikessa mitä sanoin neidolle, sillä enhän voinut varmasti tietää, oliko hän terve; ja tosiaankin hänen silmissään väikkyi määrätty rauhaton loiste, joka sai minut kuvittelemaan, ettei hän ollut. Sen vuoksi rajoitin seurusteluni yleisiin keskustelunaiheisiin ja sellaisiin, joista arvelin, etteivät ne tekisi levottomaksi tai kiihdyttäisi mielipuoltakaan. Hän vastaili aivan järkevästi kaikkiin minun puheisiini; ja vieläpä hänen omituisimmatkin huomautuksensa todistivat mitä terveintä älyä; mutta pitkä mielisairausilmiöiden harrastus oli opettanut minulle, ettei voinut luottaa sellaisiin terveystodistuksiin, ja niinpä koko keskustelun ajan jatkoin yhtä varovaisesti, kuin olin aloittanut.
Hetken kuluttua koristeltuun liveriin puettu lakeija tuli kantaen tarjotinta, jolla oli hedelmiä, viiniä ja muita virvokkeita; otin niistä osani, ja pian sen jälkeen nainen läksi huoneesta. Hänen poistuttuaan käänsin katseeni kysyvästi isäntääni kohden.
»Ei», sanoi hän, »oh, ei — perheeni jäsen — sisarentyttäreni ja aivan terve nainen».
»Suokaa tuhannesti anteeksi epäluuloni», vastasin, »mutta luonnollisesti voitte antaa anteeksi. Tämän teidän laitoksenne loistava järjestely tiedetään hyvin Pariisissa, ja minä ajattelin mahdolliseksi, näettekös…»
»Niin, niin — älkää sanoko enempää — tai oikeastaan minun pitäisi kiittää teitä suurenmoisesta viisaudestanne. Harvoin tapaamme niin paljon älyä nuoressa miehessä; ja useammin kuin yhden kerran on tapahtunut onnettomia rettelöitä joidenkin vierautemme ajattelemattomuuden takia. Edellisen hoitotapani aikana, jolloin potilaani saivat maleksia kaikkialla mielensä mukaan, heitä usein raivostuttivat ymmärtämättömät ihmiset, jotka tulivat laitosta katsomaan. Siksi minun oli pakko turvautua ankaraan pääsy kielto on, eikä laitokseen sallittu tulla kenenkään, jonka tahdikkuuteen en voinut luottaa.»
»Edellisen hoitotapanne aikana!» sanoin minä toistaen hänen sanojaan — »pitääkö minun siis ymmärtää, että 'rauhoittamissysteemi', josta olen kuullut niin paljon, ei ole enää käytännössä?»
»Niin», vastasi hän, »muutamia viikkoja sitten päätimme luopua siitä ainaiseksi».
»Todellakin! Te saatte minut hämmästymään!»