»Ehdottomasti. Systeemillä oli varjopuolensa ja myöskin vaaransa. Nyt se on onneksi poistettu Ranskan jok'ikisestä Maison de Santésta.»
»Olen totisesti hämmästynyt tästä kaikesta», sanoin, »sillä olin varma, ettei nykyjään muuta hoitotapaa käytetäkään tässä maassa».
»Olette vielä nuori, ystäväiseni», vastasi isäntäni, »mutta aika tulee, jolloin opitte itse arvostelemaan mitä maailmassa tapahtuu luottamatta toisten juttuihin. Älkää uskoko mitään mitä kuulette ja vain puolet siitä, mitä näette. Mitä tähän Maison de Santé-juttuun tulee, niin ilmeisesti joku asioita tuntematon on johtanut teitä harhaan. Päivällisen jälkeen, kun olette tarpeeksi levännyt ratsastuksenne vaivoista, minä erittäin mielelläni näytän laitosta ja tutustutan teitä systeemiin, joka minun ja kaikkien silminnäkijöiden mielestä on verrattomasti vaikuttavin kaikista tähän saakka käytetyistä.»
»Teidän omanneko?» kysyin — »onko se systeemi aivan omaa keksintöänne?»
»Olen ylpeä», vastasi hän, »voidessani tunnustaa, että se on omani — ainakin jossakin määrin.»
Tohtori Tarrin ja professori Fetherin systeemi 173
Tällä tavoin keskustelin monsieur Maillardin kanssa tunnin tai pari, jona aikana hän näytteli minulle laitoksen puistoja ja kasvihuoneita.
»En voi», sanoi hän, »näyttää teille potilaitani juuri tällä hetkellä. Herkkätunteista mieltä sellaiset näyt aina jossakin määrin kuohuttavat, enkä tahtoisi pilata ruokahaluanne. Kohta syömme päivällistä. Voin tarjota teille vasikkaa, à la Menehoult kukkakaalin kera veloute-kastikkeessa — senjälkeen lasillinen Clos de Vougeôta — ja silloin hermonne ovat tarpeeksi lujat.»
Kello kuudelta ilmoitettiin päivällinen, ja isäntäni johti minut suureen ruokasaliin, jonne oli jo kokoontunut hyvin lukuisa seurue — kaksikymmentäviisi tai kolmekymmentä henkilöä. He olivat ilmeisesti säätyläisihmisiä — varmasti ylhäistä sukua — vaikkakin heidän pukunsa olivat mielestäni huikentelevaisen komeat vivahtaen hiukan liiaksi hovilaisten kerskailevaan hienosteluun. Huomasin, että ainakin kaksi kolmasosaa vieraista oli naisia; ja muutamat näistä jälkimmäisistä olivat koristetut sellaiseen tapaan, jota pariisilainen ei mitenkään pitäisi hyvää makua todistavana. Esimerkiksi monet naiset, joiden ikä ei voinut olla alle seitsemänkymmenen vuoden, olivat suorastaan peitetyt runsailla jalokivillä koristettuihin sormuksiin, kaulaketjuihin ja korvarenkaisiin, ja he pitivät rintansa ja käsivartensa häpeällisen paljaina. Huomasin myöskin, että näistä puvuista varsin harvat olivat hyvin tehdyt — tai ainakin varsin harvat olivat tehdyt kantajiaan varten. Silmäillessäni seuruetta huomasin sen mielenkiintoisen tytön, jonka monsieur Maillard oli esitellyt minulle pienessä vierashuoneessa; mutta hämmästykseni oli suuri nähdessäni hänet puetuksi vannehameeseen, korkeakantaisiin kenkiin ja brysselinpitseistä tehtyyn likaiseen hilkkaan, joka oli aivan liian suuri hänelle; hänen kasvonsa näyttävätkin jonkinlaiselta naurettavalta pienoiskuvalta. Kun ensimmäistä kertaa olin nähnyt hänet, oli hänen yllään ollut hyvin kaunis surupuku. Lyhyesti sanoen, koko seurueen pukeutumisessa oli jotakin outoa, joka aluksi sai minut muistamaan alkuperäisen ajatukseni »rauhoittamissysteemistä» ja kuvittelemaan, että monsieur Maillard oli tahtonut pettää minua, kunnes päivällinen olisi ohi, etten saisi mitään epämiellyttäviä tunteita syödessäni mielipuolten kanssa; mutta muistaessani, että Pariisissa minulle oli huomautettu eteläranskalaisten erikoisesta omituisuudesta ja heidän vanhanaikaisista tavoistaan, ja keskusteltuani seurueen muutamien jäsenten kanssa minun kuvitelmani aivan heti ja täydelleen karkoittuivat. Itsessään ruokailuhuoneessa, vaikkakin se ehkä oli tarpeeksi mukava ja laaja, ei ollut paljon hienoutta. Lattialta esimerkiksi puuttui matto; Ranskassa kuitenkin alituisesti tullaan toimeen ilman mattoja. Ikkunoissa ei ollut verhoja; suljetut luukut olivat kiinnitetyt rautaisilla halkaisijan suuntaan kulkevilla tangoilla. Huomasin, että tämä huone muodosti päärakennuksen siiven ja ikkunat olivatkin kolmella seinällä, ovi neljännellä. Huoneessa oli kaikkiaan kokonaista kymmenen ikkunaa.
Pöytä oli uhkea. Se oli kuormitettu lautasilla ja enemmän kuin kuormitettu herkuilla. Yltäkylläisyys oli aivan barbaarista. Ruokaa oli aivan tarpeeksi Enakiminkin juhlaa varten. En vielä ikänä ollut nähnyt niin tuhlaavaista, niin valtavaa pöydänherkkujen kulutusta. Koko järjestely todisti kuitenkin hyvin vähäistä makua; ja silmäni, jotka olivat tottuneet hillittyyn valoon, kärsivät kovasti lukemattomien vahakynttilöiden omituisesta loistosta. Niitä oli hopeaisiin jalkoihin pistettynä sijoitettu pöydälle ja kaikkialle huoneeseen, missä vain saattoi tilaa olla. Monta palvelijaa oli meillä tarjoilemassa, ja eräällä suurella pöydällä, huoneen kaukaisimmassa nurkassa, istui seitsemän tai kahdeksan ihmistä viuluineen, huiluineen, pasuunoineen ja rumpuineen. Nämä veitikat kiusasivat minua kovasti silloin tällöin aterian aikana lukemattomilla sävelsekoituksilla, joiden mukamas piti olla musiikkia ja jotka näyttivät tuottavan suurta iloa kaikille läsnäolijoille paitsi minulle.