Pöydällä oli muutamia pikkukulhoja, jotka sisälsivät nähdäkseni oikeata ranskalaista kaniinia — varsin herkullinen morceau, jota voin suositella.
»Pierre», huusi isäntä, »vaihda tämän herran lautanen ja anna hänelle kylkipala tätä kaniinia au-chat [kissan malliin. Suom.].»
»Tätä mitä?» kysäisin.
»Tätä kaniinia au-chat.»
»Kiitoksia paljon — kun tarkemmin ajattelen, niin en taida välittääkään. Otan kinkkua.»
Ei näy lainkaan tietävän, ajattelin itsekseni, mitä näiden etelämaakuntain ihmisten pöydissä joutuu syömään. En totisesti välitä heidän kaniinistaan au-chat — ja jääköön minun puolestani myöskin heidän katti-au-kaniininsa.
»Ja sitten», sanoi eräs hauskalta näyttävä pöydän alapäässä istuva mies tarttuen keskustelun lankaan siinä kohden mistä se oli katkennut, — »ja sitten muiden eriskummallisuuksien joukossa meillä oli kerran potilas, joka hyvin itsepintaisesti väitti itseään Kordovan juustoksi ja kuljeskeli veitsi kädessä pyytäen, että ystävät koettaisivat pientä palaa hänen säärestään».
»Hän oli epäilemättä suuri hölmö», huomautti eräs, »mutta häntä ei voi ollenkaan verrata erääseen vissiin henkilöön, jonka me kaikki tunnemme paitsi tämä vieras herra. Tarkoitan miestä, joka piti itseään samppanjapullona ja alituisesti kuljeskeli poksahdellen ja sihisten, tähän tapaan.»
Tässä puhuja, mielestäni hyvin karkeasti, pisti vasempaan poskeensa oikean peukalonsa ja vetäisi sen pois, jolloin syntyi korkin poksahtamista muistuttava ääni, ja sitten hyvin harjaantuneesti läpättämällä kieltä hampaitaan vasten sai aikaan terävän sihinän, jota kesti minuutin verran ja joka jäljitteli samppanjan kuohumista. Näin selvästi, että tällainen käytös ei lainkaan miellyttänyt monsieur Maillardia; mutta tämä herrasmies ei sanonut mitään, ja keskustelua jatkoi eräs hyvin laiha pikku mies, jolla oli iso tekotukka.
»Ja sitten täällä oli eräs tyhmyri», sanoi hän, »joka kuvitteli itseään sammakoksi; ja kyllä hän muistuttikin sitä kokolailla. Toivoisin, että olisitte nähnyt hänet, herra» — tässä puhuja kohdisti sanansa minulle — »teidän sydämellenne olisi tehnyt hyvää nähdä, miten luonnollisesti hän käyttäytyi. Herrani, jos se mies ei ollut sammakko, niin voin pitää vain suurena vahinkona, ettei hän ollut. Hänen kurnutuksensa — näin — u-u-u-u-r-r — u-u-u-r-r-! oli maailman hienoin ääni ja kun hän asetti kyynärpäänsä pöydälle näin — saatuaan lasin tai pari viiniä — ja aukoili suutansa, näin, ja pyöritteli silmiään, näin, ja räpytteli niitä suunnattoman nopeasti, näin, niin herrani, uskallanpa sanoa, että varmasti olisitte ihaillut sen miehen neroa.»