»En lainkaan epäilekään», vastasin.
»Ja sitten», sanoi joku muu, »oli Petit Gaillard, joka piti itseään nuuskahiutaleena ja oli aivan suunniltaan, koska ei voinut ottaa itseään oman peukalonsa ja etusormensa väliin».
»Ja sitten oli Jules Desoulières, joka oli hyvin omituinen nero ja hullutteli päähänpinttymällä, että hän oli kurpitsa. Itsepintaisesti hän pyysi kokkia tekemään hänestä piirakoita — mistä kokki ehdottomasti kieltäytyi. Minä puolestani en ole aivan varma, vaikka kurpitsapiirakka à la Desoulières olisikin ollut ensiluokkaista syötävää!»
»Te saatatte minut hämmästymään!» sanoin minä ja katsoin kysyvästi monsieur Maillardiin.
»Haa-ha-haa!» sanoi tuo herrasmies — »he-he-he! — hi-hi-hi! — ho-hoho! — hu-hu-hu! — hyvä juttu! Teidän ei pidä hämmästyä, mon ami; tämä ystävämme on humoristi — drôle — teidän ei pidä ymmärtää häntä kirjaimellisesti.»
»Ja sitten», sanoi joku, »täällä oli Bouffon Suuri — aivan erikoinen omalla tavallaan. Hän tuli hulluksi rakkaudesta ja kuvitteli, että hänellä oli kaksi päätä. Toista hän väitti Ciceron pääksi ja toista hän kuvitteli yhdistetyksi; otsasta suuhun se oli Demosteneen ja suusta kaulaan lordi Broughamin. Mahdollisesti hän oli väärässä; mutta hän olisi saanut teidät vakuutetuksi väitteensä oikeutuksesta, sillä hän oli suunnattoman kaunopuheinen mies. Häntä vaivasi ehdoton intohimo puhetaiteeseen eikä hän voinut pidättyä esiintymästä. Esimerkiksi hän pyrki hyppäämään päivällispöydälle näin ja — ja —»
Tässä puhujan vieressä istuva mies pani kätensä hänen olkapäälleen ja kuiskasi muutamia sanoja hänen korvaansa, jolloin hän äkkiä lopetti puheensa ja vaipui takaisin tuoliinsa.
»Ja sitten», sanoi mies joka oli kuiskaillut, »täällä oli Boullard, hyrrä. Nimitän häntä siksi, koska häntä vaivasi hullunkurinen, vaikkakaan ei aivan järjetön piintymä, että hän oli muuttunut hyrräksi. Olisitte suorastaan ulvonut naurusta nähdessänne hänen hyrräävän. Hän saattoi pyöriä toisella kantapäällään kokonaisen tunnin, tällä tavoin —»
Tässä ystävä, jonka hän juuri oli keskeyttänyt kuiskuttelemalla, teki aivan samanlaisen palveluksen hänelle.
»Mutta», huusi eräs vanha rouva kimakalla äänellään, »teidän monsieur Boullardinne oli hullu ja vielä hyvin typerä hullu, sillä kuka, jos sallitte minun kysyä, on milloinkaan kuullut puhuttavankaan inhimillisestä hyrrästä? Sellainen on aivan järjetöntä. Madame Joyeuse oli tuntehikkaampi henkilö, niinkuin tiedätte. Hänellä oli oikkunsa, mutta siinä oli tervettä järkeä, ja siitä oli hupia kaikille, joilla oli kunnia tuntea hänet. Hän havaitsi kypsän harkinnan jälkeen muuttuneensa tapaturmasta kukonpoikaseksi; mutta sellaisena hän käyttäytyi säädyllisesti. Hän lepatti siipiään suunnattoman vaikuttavasti — näin — näin — näin — ja hänen kiekumisensa oli ihastuttavaa! Kukko-kiekuu! — kukko kiekuu! — kukko kiekuu-kuu-kuu-kuuu-ku-uuuuu!»