»Ovat minun ystäviäni ja hoitajia», keskeytti monsieur Maillard suoristautuen hyvin ylhäisestä, — »hyvin hyviä ystäviä ja apulaisia».
»Kuinka! kaikkiko?» kysyin minä, — »naiset ja kaikki?»
»Luonnollisesti», vastasi hän, — »me emme voisi tehdä juuri mitään ilman naisia; he ovat maailman parhaita hullujenhoitajia; heillä on omat tapansa; heidän kirkkailla silmillään on ihmeellinen vaikutus — vähän siihen suuntaan kuin käärmeen lumoavalla katseella, tiedättehän?»
»Varmasti», sanoin minä, »varmasti! He käyttäytyvät hiukan omituisesti, vai mitä? — he ovat hiukkasen kummallisia? — eivätkö teistäkin?»
»Omituisia! — kummallisia! — ajatteletteko tosiaankin niin? Varmasti me emme ole kovin turhankainoja täällä etelässä — teemme paljon sellaista mikä meitä huvittaa — iloitsemme elämästä ja niin poispäin, ymmärrättehän —»
»Varmasti», sanoin minä — »varmasti».
»Ja sitten ehkä tämä Clos de Vougeôt on vähän huumaavaa, ymmärrättehän — hiukan väkevää — tiedättehän?»
»Varmasti», sanoin, »varmasti. Muuten, monsieur, ettekö te sanonut, että se hoitotapa, jonka olette ottanut tuon kuuluisan rauhoittamissysteemin sijaan, on erittäin ankara?»
»Ei lainkaan. Kopissa-pidon täytyy tietysti olla ankaraa, mutta käsittely — lääketieteellinen käsittely, tarkoitan — on enemmän potilaitten mielenmukaista kuin mikään muu.»
»Ja tämä uusi systeemi on teidän omaa keksintöänne?»