»Ei kokonaan. Muutamista seikoista tulee ansio professori Tarrille, josta varmasti olette kuullut puhuttavan; ja minun käsittelyssäni on sovellutuksia, joista minun oikeuden mukaan täytyy antaa tunnustus kuuluisalle Fetherille, joka, ellen erehdy, teillä on kunnia tuntea aivan läheisesti.»
»Suureksi häpeäkseni», vastasin, »täytyy minun tunnustaa, etten milloinkaan ole kuullut kummankaan herrasmiehen nimeä».
»Laupias taivas!» huudahti isäntäni työntäen tuokaan äkkiä taaemmaksi ja kohottaen käsiään. »Kuulenko aivan oikein? Ette kai tarkoittanut sanoa, ettette milloinkaan ole kuullut oppineesta tohtori Tarrista tai kuuluisasta professori Fetheristä?»
»Minun on pakko», vastasin, »tunnustaa tietämättömyyteni, mutta totuutta ei saa loukata missään asiassa. Yhtä kaikki, tunnen vaipuvani tomuun, koska en ole tutustunut näiden epäilemättä suurenmoisten miesten tuotteisiin. Tahdon emien pitkää etsiä heidän teoksensa ja syventyä niihin huolellisesti. Monsieur Maillard, olette totisesti — minun täytyy se tunnustaa — olette totisesti — saanut minut häpeämään itseäni!»
Ja totta se olikin.
»Älkää sanoko enempää, hyvä nuori ystäväni», sanoi hän sydämellisesti ja puristi kättäni, — »vaan kilistäkäämme».
Me joimme. Pöytäkunta seurasi meidän esimerkkiämme aivan hillittömästi. He lörpöttelivät — pilailivat — nauroivat — tekivät tuhansia hullutuksia — viulut kiljuivat — rumpu mäikyi — pasuunat pauhasivat niinkuin yhtä monta Phalariksen vaskihärkää — ja koko näytelmä paheni asteettain sitä mukaa kuin viinit nostivat mieltä, ja vähitellen se muuttui jonkinlaiseksi virkaatekeväksi hornaksi. Sillä välin monsieur Maillard ja minä, muutamia Sauterne- ja Vougeôt-pulloja välissämme, jatkoimme keskustelua huutaen voimiemme takaa. Tavallisella äänellä ei ollut enää mahdollisuutta päästä kuuluville sen enempää kuin kalan huokauksella Niagaran pohjasta.
»Ja, hyvä herra», ulvoin hänen korvaansa, »te sanoitte ennen päivällistä jotakin sellaista, että vanha rauhoitussysteemi oli vaarallinen. Miten sen asian laita on?»
»Niin», vastasi hän, »välistä se kävi hyvin vaaralliseksi. Ei voinut lainkaan laskea mielipuolten oikkuja; ja minun mielestäni niinkuin tohtori Tarrin ja professori Fetherinkin ei milloinkaan ole turvallista antaa niiden ajan pitkään juoksennella vartioimattomina. Mielipuoli voidaan 'rauhoittaa', niinkuin sanotaan, hetkiseksi, mutta lopulta hän on hyvin taipuvainen käymään äänekkääksi. Hänen viekkautensakin on suuri, niinkuin jo sananlasku toteaa. Jos hänellä on jokin asia tekeillä, niin hän salaa halunsa aivan ihmeteltävän viisaasti; ja taitavuus muka parantuneen osan esittämisessä on filosofille eräs sielun omituisimpia probleemeja. Kun mielipuoli näyttää täydelleen terveeltä, niin on jo aika pistää hänet pakkopaitaan.»
»Mutta vaara, parahin herra, josta puhuitte — oman kokemuksenne mukaan — hoitaessanne tätä laitosta — onko teillä käytännöllistä aihetta ajatella, että vapaus on liian vaarallista mielisairaille?»