»Sillä ole kynsiä vallan tarpeeks, massa, ja suuta kanssa. Ei ikinä minä ole nähny niin pirullinen lutikka — se potki ja puri mitä vain tuli lähelle. Massa Will sai sen ensin kiinni, mutta piti laske se menemään hyvin pian, uskoka pois — ja silloin se varmasti puri häntä. Minä ei pitäny se lutikan suu, ja minä ei tahtonu koske siihen sormella, vaan otti se paperipalalla. Minä kiersi se paperiin ja työnsi palan sitä sen suuhun — sillälailla me otti se kiinni.»
»Ja sinä siis luulet, että se kuoriainen tosiaankin puri isäntääsi ja että hän siitä tuli sairaaksi?»
»Minä ei luulla mitään — minä tietä se. Miks hän sitten uneksi nii paljo kulta, jos ei se tule siitä, että kultalutikka purre? Minä ole ennenki kuullu kultalutikasta.»
»Mutta mistä tiedät, että hän uneksii kullasta?»
»Mistä tiedän? Siitä, että hän juttelee unissaan — siitä minä tietä.»
»No niin, Jup, ehkä olet oikeassa; mutta mitkä onnelliset seikat ovat saaneet sinut kunnioittamaan minua käynnilläsi?»
»Mitä te meina, massa?»
»Toitko jonkin viestin herra Legrandilta?»
»Ei, massa, minä tuo tämä kirje.» Ja samalla Jupiter ojensi näin kuuluvan kirjeen:
»Hyvä veli!