Korkealta paikaltamme meillä oli penikulmia laaja näköala joka suuntaan. Etelässä päin ulottui rosoinen, jääpeittoinen aavikko valtavan muurin reunaan saakka. Idästä ja lännestä ja hämärästi myöskin pohjoisesta erotin okarilaisten muita kaupunkeja, ja etualalla, aivan Kadabran muurien kupeella, kohosi kaamean turvatornin synkkä huippu.
Sitten loin katseeni Kadabran kaduille, joilta alkoi äkkiä kuulua melua. Näin, että siellä raivosi taistelu ja että kaupungin muurien ulkopuolella marssi suuria sotilasosastoja läheistä porttia kohti.
Painauduin kiihkeästi tähystyspaikkani lasiseinää vasten, tuskin uskaltaen uskoa omia silmiäni. Mutta vihdoin oli minun mahdotonta epäillä ja päästäen riemuhuudon, joka kuului oudolta huoneen ovella taistelevien miesten sadatusten ja valitusten keskellä, kutsuin Tardos Morsia luokseni.
Hänen tultuaan vierelleni osoitin Kadabran katuja ja lähestyviä sotilasosastoja, joiden yläpuolella Heliumin värit liehuivat uljaasti napaseudun ilmassa.
Hetkistä myöhemmin oli jokainen vartiotornissa oleva punainen mies nähnyt tämän innostavan näyn, ja he kohottivat niin voimakkaan riemuisan, kiitollisen kiljunnan, ettei sellainen varmasti ole ennen koskaan vapisuttanut tämän ikivanhan tornin seiniä.
Mutta meidän oli yhä jatkettava taistelua, sillä vaikkakin sotajoukkomme oli saapunut Kadabraan, niin kaupunki ei suinkaan ollut vielä antautunut eikä palatsia vastaan oltu tehty edes ainoatakaan hyökkäystä. Vuorotellen puolustimme portaiden yläpäätä toisten riemuiten katsellessa, kuinka urheat maanmiehemme taistelivat alhaalla.
Nyt he hyökkäävät palatsin porttia vastaan! Jykevillä muurinmurtajilla he iskevät sen vankkoja lankkuja. Nyt heidän on pakko peräytyä muurin harjalta lähetetyn murhaavan keihässateen tieltä!
Uudelleen he syöksyvät porttia kohti, mutta syrjäkadulta hyökkää voimakas okarilaisosasto ja murskaa heidän eturivinsä. Heliumin miehet kaatuvat taistellessaan ylivoimaa vastaan.
Palatsin portti lennähtää auki, ja osasto jeddakin henkivartiostoa, Okarin armeijan parhaistosta valittuja miehiä, rientää tuhoamaan heliumilaisten murtuneita rivejä. Hetkisen näyttää tappio varmalta, mutta sitten kiintyy katseeni uljaaseen mieheen, joka ratsastaa valtavan kookkaalla thoatilla — ei punaisen kansan pienellä thoatilla, vaan sen jättiläiskokoisella, kuivuneiden merien pohjilla asustavalla serkulla.
Sotilas raivaa itselleen tien eturiveihin, ja Heliumin hajalleen joutuneet sotilaat järjestyvät uudelleen hänen takanaan. Kun hän kohottaa päätään sinkauttaakseen uhmaavan sanan palatsin muureilla oleville miehille, näen hänen kasvonsa, ja rintani paisuu ylpeydestä ja riemusta, kun punaiset sotilaat kiiruhtavat johtajansa rinnalle ja valtaavat takaisin juuri menettämänsä asemat. Kookkaalla thoatilla ratsastava mies on poikani, Heliumin Carthoris.