Hänen rinnallaan tappelee iso marsilainen sotakoira, eikä tarvinnut vilkaista toista kertaa tietääkseni, että se oli Woola — uskollinen Woolani, joka oli suorittanut vaikean tehtävänsä ja tuonut tänne apuvoimat juuri parhaaseen aikaan.
Parhaaseen aikaan?
Kukapa olisi vielä voinut sanoa, etteivät ne olleet joutuneet liian myöhään meitä pelastamaan! Mutta kostamaan ne varmasti ehtivät! Ja kuinka ankarasti tuo voittamaton armeija rankaisisikaan vihattuja okarilaisia! Huokasin ajatellessani, etten kenties olisi elossa sitä näkemässä.
Käännyin jälleen katsomaan. Punaiset joukot eivät olleet vielä päässeet palatsin ulkomuurille, mutta ne taistelivat rohkeasti Okarin parhaita sotilaita vastaan, jotka uljaasti puolustivat jokaista tuumaa tiestä.
Huomioni kiintyi uusiin, kaupungin muurin ulkopuolelle ilmestyneihin tulokkaihin — suureen ryhmään ratsastajia, jotka olivat verrattomasti kookkaampia kuin punaiset miehet. Ne olivat Heliumin isoja vihreitä liittolaisia, kaukaisen etelän kuivuneiden merenpohjien hurjia asukkaita.
Jylhän äänettömyyden vallitessa he kiitivät porttia kohti, eikä kauhua herättävien ratsujen pehmeistä kavioista kuulunut vähääkään kapsetta. He syöksyivät tuhoon tuomittuun kaupunkiin, ja kun he kaarsivat jeddakien jeddakin palatsin edustalla olevalle avaralle aukiolle, näin heidän etunenässään ratsastavan kookasvartaloisen johtajan — Tharkin jeddakin Tars Tarkasin.
Toiveeni niin ollen täyttyisi, sillä saisin vielä kerran nähdä vanhan ystäväni taistelevan. Ja myöskin minä taistelisin, vaikkakaan en olka olassa hänen kanssaan, saman asian puolesta täällä Okarin korkeassa tornissa.
Eivätkä vihollisemme näyttäneet herkeävän itsepintaisesti hyökkäämästä, sillä heitä tuli yhä, vaikka huoneeseemme tuova tie oli usein tukossa heidän kaatuneittensa ruumiista. Silloin tällöin he pysähtyivät siksi aikaa, että ehtivät raahata pois tielleen kasaantuneet ruumiit, ja sitten taas riensi uusia sotilaita ylöspäin maistamaan kuoleman pikarista.
Olin parhaillaan vuorostani puolustamassa turvapaikkamme ovea, kun Mors Kajakilta, joka oli tarkkaillut kadulla riehuvaa taistelua, äkkiä pääsi kiihkeä huudahdus. Hänen äänessään oli huolestunut sointu, minkä vuoksi kiiruhdin hänen luokseen heti, kun sain luovutetuksi paikkani toiselle. Hän osoitti lumi- ja jääaavikon ylitse eteläistä taivaanrantaa.
"Voi!" hän valitti. "Miksi pitää minun nähdä julman kohtalon pettävän heidät kykenemättä varoittamaan tai auttamaan heitä! Mutta nyt olisikin jo myöhäistä!" Katsoin hänen osoittamaansa suuntaan ja oivalsin hänen levottomuutensa syyn. Valtava lentolaivue lähestyi Kadabraa jäämuurilta päin. Se saapui yhä lähemmäksi ja vauhti kävi yhä nopeammaksi.