"Kamala torni, jota keltaiset nimittävät Pohjolan Vartijaksi, vetää laivoja puoleensa", virkkoi Mors Kajak murheellisesti, "samoin kuin se veti Tardos Morsin suuren laivaston. Katsos tuonne! Siellä ovat kaikki aluksemme särkyneinä hylkyinä hirvittävän kaameana todistuksena kauhistuttavasta, tuhoavasta voimasta, jota ei mikään voi vastustaa."
Myöskin minä näin. Mutta näin muutakin, mitä Mors Kajak ei nähnyt. Sieluni silmiin kuvastui maanalainen kammio, jonka seinillä oli kummallisia koneita.
Kammion lattian keskellä oli pitkä pöytä, jonka ääressä istui pieni, mulkosilmäinen vanhus laskien rahojaan. Mutta kaikkein selvimmin näin seinään kiinnitetyn ison vivun, jonka kädensijan mustaan pintaan oli upotettu pieni magneetti.
Vilkaisin uudelleen nopeasti kiitävää laivastoa. Viidessä minuutissa tuo suuri ilma-armeija olisi arvottomaksi romuksi pirstoutuneena tornin juurella kaupungin muurin vierellä, ja keltaisia laumoja rientäisi portista harvojen, hylkyläjällä tyrmistyneinä kompuroivien henkiinjääneiden lentäjien kimppuun. Sitten saapuisivat aptit. Minua puistatti sitä ajatellessani, sillä koko kaamea näky väikkyi elävästi mielessäni.
Päätökseni ja toimintani ovat aina olleet ripeitä. Liikkeellepaneva vaikutin ja teon suorittaminen näyttävät olevan minussa samanaikaisia, sillä jos sielunelämässäni tapahtuu ikävä, muodollinen järkeily, niin sen kaiken täytyy käydä alitajunnassani, jota silloin en itse huomaa. Sielutieteen kannalta alitajunnalla ei ole järkeä, joten, jos sielunelämääni tutkittaisiin perinpohjin, tulos ei suinkaan olisi minua imarteleva. Olkoon sen laita kuinka hyvänsä, joka tapauksessa olen usein onnistunut sellaisessa tilanteessa, jossa ajattelija olisi jäänyt loppumattomasti punnitsemaan ja vertailemaan vastakkaisia järkisyitä.
Ja nyt oli nopea toiminta päättämäni teon menestymisen ensi ehto.
Puristin miekkaani lujemmin ja käskin kiertoportaiden aukolla olevan punaisen miehen väistyä syrjään.
"Tietä Heliumin prinssille!" kiljaisin, ja ennenkuin hämmästynyt keltainen sotilas, joka onnettomuudekseen sattui juuri sillä hetkellä olemaan etumaisena hyökkäysjonossa, ehätti tointua ällistyksestään, oli miekkani halkaissut hänen kallonsa, ja minä karkasin kuin raivostunut härkä hänen takanaan olevien miesten kimppuun.
"Tietä Heliumin prinssille!" huusin raivatessani itselleni uraa
Salensus Ollin typertyneiden henkivartijoiden keskitse.
Sivallellen iskuja oikealle ja vasemmalle tunkeuduin kiertoportaita myöten, jotka olivat ahdettuina täyteen sotilaita. Päästyäni lähelle alapäätä luulivat alempana olevat, että kokonainen armeija oli hyökkäämässä portaita alas, ja lähtivät pakoon.