Sitten meloin kiiltävälle vedenpinnalle thernien perässä.
Minusta tuntui kuluvan kokonainen ikuisuus, ennenkuin pääsin järven yläpäässä alkavaan pimeyteen. Siellä näin, että joki purkautui niin matalasta aukosta, että minun päästäkseni siitä läpi oli komennettava Woola laskeutumaan pitkälleen veneen pohjalle ja itseni kumarruttava kaksin kerroin saadakseni pääni aukon kamanan alitse.
Toisella puolella laki taaskin heti kohosi, mutta väylä ei enää ollut kirkkaasti valaistu. Vähäisistä, katossa ja seinissä hajallaan olevista fosforivälkkeisistä suonista hehkui vain heikkoa hohdetta.
Tähän pienempään kammioon virtasi vettä kolmesta holvimaisesta aukosta.
Thuridia ja thernejä ei näkynyt — mistä tummasta lävestä he olivat menneet? Siitä en voinut mitenkään saada selkoa; työnnyin sen vuoksi keskimmäiseen aukkoon, sillä yhtä todennäköisestihän osuisin oikeaan suuntaan sen kuin jonkun toisenkin kautta.
Väylä oli siellä pilkkosen pimeä. Joki oli kaita — niin kaita, että veneeni yhtä mittaa kolahteli toisesta kallioseinästä toiseen joen kiemurrellessa sinne tänne.
Edestäpäin alkoi ennen pitkää kuulua syvää, kumeata kohinaa, joka edetessäni kasvoi voimakkaammaksi, kunnes se, käännyttyäni jyrkästä mutkasta himmeästi valaistuun uomaan, muuttui korviahuumaavaksi, raivoisaksi pauhuksi.
Joki kuohui edessäni valtavana koskena, joka täytti kapean kuilun äärestä toiseen ja kohosi useita kymmeniä metrejä yläpuolelleni. Näky oli suurenmoisimpia, mitä koskaan olen nähnyt.
Mutta pauhu — maanalaisen kallioholvin patoaman, vaahtoisena myllertävän veden huumaava pauhu! Jollei putous olisi täydelleen tukkinut tietäni ja siten paljastanut minulle, että olin lähtenyt väärään suuntaan, niin olisin luullakseni suin päin paennut tämän huumaavan temmellyksen luota.
Thurid ja thernit eivät olleet voineet mennä tätä tietä. Olin hairahtunut väärään uomaan, pois heidän jäljiltään, ja he olivat päässeet niin paljon edelleni, etten kenties tavoittaisikaan heitä, ennenkuin se olisi liian myöhäistä, jos itse asiassa ensinkään löytäisin heitä.