Yksi silmäys selvitti Talulle tilanteen.
"Kas sillä tavalla, John Carter!" huudahti hän. "Käännät heidän käyttämänsä valtaiset voimat heitä itseään vastaan. Oli Okarin onni, että olit täällä estämässä heidän pakonsa, sillä nämä ovat suurimmat lurjukset jäämuurin tällä puolen ja tuo" — hän viittasi seurueen johtajaan — "pyrki jeddakien jeddakiksi Salensus Oll-vainajan palatsiin. Ja sitten meillä olisi totisesti ollut vieläkin roistomaisempi hallitsija kuin surmaamasi vihattu tyranni."
Okarin ylimykset antautuivat nyt vangeiksi, sillä vastustamisella he eivät olisi saavuttaneet muuta kuin kuoleman. Talun sotilaiden saattamina jatkoimme sitten matkaamme Salensus Ollin entiseen avaraan vastaanottosaliin. Tänne oli kokoontunut sotilaita ahdinkoon asti.
Siellä oli Heliumin ja Ptarthin punaisia miehiä ja pohjolan keltaista kansaa kylki kyljessä ystäväni Xodarin johdolla ja minua ja prinsessaani etsimään saapuneiden mustaihoisten ensisyntyisten kanssa. Siellä oli eteläisten kuivuneiden merien pohjilta tulleita villejä vihreitä sotilaita ja kourallinen valkeaihoisia thernejä, jotka olivat luopuneet uskostaan ja vannoneet uskollisuudenvalan Xodarille.
Siellä oli Tardos Mors ja Mors Kajak sekä poikani Carthoris solakkana ja voimakkaana, upeissa sotatamineissaan. He kolme ympäröivät Dejah Thorisin meidän astuttuamme huoneeseen, ja vaikkakaan kuninkaalliset marsilaiset elintapojensa ja koulutuksensa johdosta eivät suinkaan ole herkkiä antautumaan rahvaanomaisten tunteenpurkausten valtaan, niin pelkäsin heidän tukehduttavan prinsessani syleilyllään.
Ja siellä oli Tharkin jeddak Tars Tarkas ja Kantos Kan, vanhat ystäväni, ja mielipuolena ilosta hyppi rakas vanha Woolani minua vastaan ja nyki hihnojani osoittaen harrasta kiintymystään.
Meidän saapuessamme puhkesivat salissa olijat pitkiin, voimakkaihin riemuhuutoihin. Syntyi huumaava melu, kun Marsin kaikkien vyöhykkeiden sotilasveteraanit kohottivat säilänsä korkealle ilmaan ja kalisuttivat niitä vastakkain menestyksen ja voiton merkiksi. Mutta astellessani tungoksessa kunniaa tekevien ylimysten ja sotilaiden, jedien ja jeddakien välitse, oli sydämeni kuitenkin raskas, sillä joukosta puuttui kahdet kasvot, joiden näkemisestä olisin ollut valmis maksamaan paljon — Thuvan Dihniä ja Ptarthin Thuviaa ei ollut tilavassa salissa.
Kyselin heitä kaikkiin kansoihin kuuluvilta miehiltä, ja vihdoin eräs keltainen sotavanki kertoi, että muudan palatsin upseeri oli yllättänyt heidät heidän koettaessaan päästä Runsauden holviin, jossa minä silloin viruin vankina.
Minun ei tarvinnut kysyä tietääkseni, mikä heidät — rohkean jeddakin ja hänen uskollisen tyttärensä — johti sinne. Kertojani selitti, että he nyt viruivat jossakin palatsin lukuisista maanalaisista vankiluolista, jonne heidät oli heitetty odottamaan, kunnes pohjolan tyranni ratkaisisi heidän kohtalonsa.
Pian oli heitä etsimään lähetettyjä osastoja rientänyt jättiläiskokoisen vanhan palatsin kaikkiin osiin, ja onnen maljani oli täysi, kun näin heidän ilmestyvän saliin riemuitsevan kunniavartioston saattamina. Ensi töikseen Thuvia kiiti Dejah Thorisin luokse, enkä tarvinnut näiden kahden naisen keskinäisestä ystävyydestä parempaa todistusta kuin heidän sydämellinen syleilynsä oli.