Etenin nopeasti, mutta arvelin olevani lähes päivän matkan jälempänä kuin takaa-ajettavani. Woola ja minä emme olleet syöneet sen jälkeen kuin edellisenä päivänä, mutta koiraan nähden se ei paljoakaan merkinnyt, sillä jokseenkin kaikki Marsin kuivuneiden merien pohjilla asustavat eläimet voivat tulla ruuatta toimeen uskomattoman kauan.
Ei minuakaan nälkä vaivannut. Joen vesi oli hyvänmakuista ja raikasta, sillä sitä ei, kuten Iss-virrassa, olleet mätänevät ruumiit turmelleet; mitä ruokaan tuli, niin pelkkä ajatus, että lähenin rakasta prinsessaani, kohotti minut aineellisten vaatimusten yläpuolelle.
Ylempänä joki kapeni ja sen juoksu muuttui vuolaaksi ja pyörteiseksi, joten minulle kävi varsin vaikeaksi meloa venettäni eteenpäin. En varmaankaan päässyt enempää kuin noin sata metriä tunnissa ja käännyttyäni eräästä mutkasta näin peräkkäin useampia koskia, joissa vaahtoinen vesi kiiti hirvittävän rajusti.
Rohkeuteni lannistui. Sorapuspähkinän kuori oli ollut valheellinen sanantuoja, ja sittenkin oli sisäinen ääni ollut oikeassa — vasemmanpuoliseen väylään minun olisi ollut lähdettävä.
Jos olisin ollut nainen, olisin itkenyt. Oikealla puolellani oli laaja, hitaasti liikkuva suvantopyörre, joka kiersi syvälle ulkonevan kallioseinämän alle, ja lepuuttaakseni väsyneitä lihaksiani, ennenkuin lähtisin paluumatkalle, annoin veneeni ajelehtia pyörteen mukana.
Pettymys oli melkein lamauttanut minut. Taaskin kuluisi vielä puoli päivää hukkaan, ennenkuin olisin palannut samaa jälkeä ja pääsisin lähtemään viimeiselle tutkimattomalle väylälle. Kuinka pirullisesti kohtalo olikaan pannut minut valitsemaan kolmesta tiestä ensiksi molemmat väärät!
Verkkaisen pyörteen keinuttaessa minua laajassa ympyrässä kosketti veneeni kahdesti joen uoman kallioseinämää ulkoneman alla olevassa synkässä pimennossa. Vielä kolmannen kerran se sattui, hiljaa kuten ennenkin, mutta nyt oli kosketuksen ääni toisenlainen — se kuulosti puun hankautumiselta puuta vasten.
Heti olivat kaikki aistimeni vireessä, sillä jos tällä vuoren uumenissa virtaavalla joella oli puuta, niin sen täytyi olla ihmisten tuomaa. Melkein yhtä aikaa, kun ensi kerran kuulin kahnauksen äänen, ojensin jo käteni veneen laidan ylitse, ja samassa tunsin sormieni hapuilevan toisen veneen parrasta.
Kuin kivettyneenä istuin hiljaa ja jännittyneesti kuunnellen ja koetin katseillani lävistää sysimustaa pimeyttä nähdäkseni, oliko veneessä ketään.
Siellä olisi varsin hyvin saattanut olla ihmisiä, joilla ei vielä ollut aavistusta minun saapumisestani, sillä veneen toinen reuna kahnautui hiljaa kalliota vastaan, joten minun veneeni keveä kosketus toiseen laitaan olisi helposti voinut jäädä huomaamatta.