Mutta tuijotinpa kuinka hyvänsä, en voinut nähdä pimeään, ja heristin korviani, kuuluisiko hengitystä läheltäni. Mutta en erottanut mitään muuta ääntä kuin koskien kohinan, veneiden hankautumisen ja veden lipatuksen niiden laitoja vastaan. Ajatukseni liikkuivat ripeästi, kuten tavallisesti.
Veneeni pohjalla oli nuorakimppu. Kiinnitin sen toisen pään keulassa olevaan pronssirenkaaseen ja menin varovasti toiseen veneeseen. Toisessa kädessäni oli nuora, toinen puristi terävän pitkän miekkani kahvaa.
Kenties minuutin verran seisoin liikahtamatta vieraassa veneessä. Se heilahti painostani vain hyvin lievästi, mutta molempien veneiden laitojen kahnautumisen ääni olisi todennäköisesti hälyttänyt veneessäolijat varuilleen, jos siellä oli ketään.
Mutta ei kuulunut minkäänlaista ääntä, ei liikahdustakaan, ja seuraavalla hetkellä olin tunnustellut alusta perästä keulaan saakka. Se oli tyhjä.
Haparoin kädelläni kallion kuvetta, johon vene oli kiinnitetty, ja tunsin kapean, ulkonevan kielekkeen. Sitä myöten oli veneessä saapuneiden täytynyt poistua. Veneen koosta ja rakenteesta päättäen he eivät voineet olla keitään muita kuin Thurid seurueineen.
Kutsuin Woolaa mukaani ja astuin kielekkeelle. Iso, villi eläin hiipi perässäni vikkelänä kuin kissa.
Tullessaan Thuridin ja thernien veneen poikki se päästi yhden ainoan matalan murahduksen, ja kun se sitten pääsi vierelleni kielekkeelle ja silittelin sen niskaa, tunsin sen lyhyen harjan jäykistyneen kiukusta. Luulen sen telepaattisesti tunteneen, että veneessä oli äsken ollut vihollisia, sillä en ollut ensinkään koettanut selittää sille retkemme luonnetta enkä suhdettani takaa ajamiimme miehiin.
Nyt korjasin nopeasti laiminlyöntini ja selvitin, kuten vihreät marsilaiset menettelevät ollessaan tekemisissä eläintensä kanssa, puolittain barsoomilaisten omituisen kummallisen telepaattisen kyvyn avulla, puolittain suusanallisesta että olimme tavoittamassa niitä, jotka äskettäin olivat olleet löytämässämme veneessä. Hiljainen ääni, joka kuulosti ison kissan kehräämiseltä, ilmaisi, että Woola oli ymmärtänyt. Käskien sen tulla perässäni lähdin sitten kielekettä myöten oikealle, mutta tuskin olin ennättänyt astua askeltakaan, kun tunsin sen valtavien torahampaiden tarttuvan nahkahaarniskaani.
Kun käännyin katsomaan, mikä sillä oli hätänä, se yhä kiskoi minua päinvastaiseen suuntaan eikä herjennyt, ennenkuin pyörsin ympäri ja näytin seuraavani sitä vapaaehtoisesti.
Tietääkseni se ei ollut kertaakaan erehtynyt vainutessaan jälkiä, joten tunsin olevani varmasti oikealla tiellä hiipiessäni varovasti kookkaan otukseni jälessä. Se liikkui eteenpäin kapealla kielekkeellä sysimustan pimeyden verhoamana, kosken kuohujen loiskuessa jalkojemme juuressa.