Kintereillämme asteli Woola. Purppurakukkaisten kasvien muodostaman lehtimajan ihmeellisen kauniilla, veistoksin koristetulla penkillä näimme istumassa kaksi henkilöä, jotka olivat ennättäneet ennen meitä — Ptarthin Thuvian ja Heliumin Carthorisin.
Komean nuorukaisen siromuotoinen pää oli kallistunut syvälle hänen toverinsa kasvoja kohti. Katsahdin hymyillen Dejah Thorisia ja vetäen hänet lähelleni kuiskasin: "Miksikäs ei?"
Niin todellakin, miksi ei? Mitäpä ikäerotus merkitsi tässä ikuisen nuoruuden maailmassa?
Jäimme Talun vieraiksi Kadabraan, kunnes hän oli muodollisestikin ottanut hallitusohjat käsiinsä. Sitten purjehdimme jäämuurin ylitse etelään suurella laivastolla, jonka onnetar oli suonut minun pelastaa tuholta. Sitä ennen olimme kuitenkin saaneet nähdä, kuinka kolkko Pohjolan Vartija perinpohjin tuhottiin uuden jeddakkien jeddakin määräyksestä.
"Tästä lähtien", selitti tämä, kun työ oli lopetettu, "voivat punaisten ja mustain kansojen laivastot liikkua jäämuurin poikki yhtä vapaasti kuin omien alueittensa kohdalla.
"— Haaskaluolat puhdistetaan, että vihreiden ihmisten on helppo saapua keltaisen kansan luokse, ja pyhien aptien metsästyksen tulee olla ylimysten urheiluna, niin kauan kuin näitä kamalia otuksia ainoatakaan on jäljellä harhailemassa Pohjolan jäätiköillä."
Todellisin kaipauksen tuntein sanoimme jäähyväiset keltaisille ystävillemme ja suuntasimme laivamme Ptarthia kohti. Kuukauden päivät olimme siellä Thuvan Dihnin vieraina, ja helposti huomasin, että Carthoris olisi halunnut jäädä sinne myötämöisin, jollei hän olisi ollut Heliumin prinssi.
Leijailimme Kaolien laajojen metsien kohdalla, kunnes Kulan Tithiltä saapui sana, minkä jälkeen laskeuduimme hänen ainoalle lentoasema-tornilleen. Meni koko se päivä ja seuraava yökin puoliväliin miehistön purkautuessa aluksista maihin. Vierailimme Kaolin kaupungissa ja lujitimme Kaolin ja Heliumin välisiä' äsken solmittuja siteitä. Eräänä mieliimme painuneena päivänä näimme sitten Heliumin kaksoiskaupunkien korkeat, solakat tornit.
Kansa oli jo kauan valmistautunut ottamaan meitä vastaan. Taivas oli kirjavanaan iloisesti liputettuja lentokoneita. Kummassakin kaupungissa oli jokaiselle katolle levitetty kallisarvoisia silkkejä ja kirjailtuja seinäverhoja.
Kultaa ja jalokiviä oli siroiteltu katoille, kaduille ja toreille, niin että molemmat kaupungit näyttivät hehkuvan ja liekehtivän upeiden jalokivien ja kiilloitetun metallin heijastaessa kirkkaasti paistavan auringon säteitä, hajoittaen ne lukemattomiksi ihaniksi vivahduksiksi.