Joskus sain korkokuvien pyöreistä reunoista kiinni vain niin heikosti, että aivastus, rykäisy tai hiljainen tuulahdus olisi riittänyt kirvoittamaan otteeni, niin että olisin suistunut alhaalla ammottavaan kuiluun.
Mutta vihdoinkin olin niin korkealla, että parhaiksi yletin tarttumaan alimman ikkunan lautaan, ja olin juuri huokaisemaisillani helpotuksesta, kun avoimesta ikkunasta kuulin ääniä.
"Hän ei saa ikinä avatuksi oven salalukkoa." Ääni oli Matai Shangin. "Rientäkäämme tornin katolla olevalle lentovajalle ehtiäksemme kauas pohjoiseen, ennenkuin hän löytää jonkun toisen tien — jos se olisi mahdollista."
"Kaikki näyttää olevan mahdollista sille kurjalle kalotille", vastasi toinen ääni, jonka tunsin kuuluvan Thuridille.
"Siispä kiiruhtakaamme!" sanoi Matai Shang. "Mutta että olisimme kaksin kerroin turvassa, jätän kaksi sotilasta vahtimaan tätä käytävää. Myöhemmin he saavat tulla jälessämme toisella lentokoneella. He tapaavat meidät Kaolissa."
Ojennettu käteni ei tarttunut ikkunan lautaan. Heti kun kuulin heidän äänensä, vetäisin käteni takaisin ja pysyttelin vaarallisella paikallani, painautuen pystysuoraa seinää vasten uskaltamatta oikein hengittääkään.
Kuinka hirveä olikaan asemani, jos Thurid minut huomaisi! Hänen tarvitsisi vain kumartua ikkunasta lähettääkseen minut miekkansa kärjellä ikuisuuteen.
Äänet häipyivät pian kuuluvistani ja ryhdyin uudelleen jatkamaan vaarallista kapuamistani, joka oli nyt vieläkin vaikeampaa, sillä nyt minun oli pakko kaarrella välttääkseni ikkunoita.
Matai Shang oli puhunut lentovajasta ja lentokoneista, joten oli selvää, että minun oli päästävä aina katolle asti, ja tätä kaukaiselta näyttävää päämäärää kohti ponnistelin.
Vaikein ja vaarallisin osa matkasta oli viimein allani ja huojennuksen tuntein tunsin sormieni puristavan ylimmäistä kivilieriötä.