Läpitunkematon pimeys kattoi jo metsän, kun Woolan hiljainen murina herätti minut. Joka puolelta ympäriltämme kuului isojen, pehmeiden käpälien hiipivää tassutusta, ja silloin tällöin näin välähdyksen meitä tähyävistä vihreistä silmistä. Nousin makuulta, vedin pitkän miekkani tupesta ja jäin odottamaan.
Äkkiä kajahti melkein vierelläni villieläimen kumea peloittava kiljunta. Kuinka hullu olinkaan ollut, kun en ollut etsinyt itselleni ja Woolalle turvallisempaa makuupaikkaa ympärillämme kasvavien puiden oksilta!
Päivän valossa olisi ollut verrattain helppoa hinata Woola jollakin tavalla puuhun, mutta nyt se oli liian myöhäistä. Nyt ei meillä ollut muuta mahdollisuutta kuin pysyä paikallamme ja kestää mitä hyvänsä tulisikin, vaikka korviahuumaavasta ärjynnästä, joka puhkesi ensimmäisen, ikäänkuin merkkinä odotetun kiljunnan jälkeen, saatoinkin päätellä, että ympärillämme oli satoja, kenties tuhansia Kaolin viidakon hurjia, ihmisiäsyöviä asukkaita.
Hornamainen pauhu jatkui koko lopun yötä, mutta minulla ei ollut aavistustakaan, miksi pedot eivät karanneet kimppuumme. Muuta syytä en osaa vielä nytkään keksiä kuin sen, että ne eivät uskaltaneet tulla metsän keskessä olevalle tulipunaiselle nurmikolle, jolla me olimme.
Aamun koittaessa hirviöt olivat yhä meitä vaanimassa kierrellen ympärillämme, mutta aina nurmikon reunan ulkopuolella. Vaikeata olisi edes mielessään kuvitella kamalampaa kokoelmaa rajuja, verenhimoisia hirviöitä.
Yksitellen ja parittain niitä alkoi poistua tiheikköön kohta auringon noustua, ja kun viimeinenkin oli kadonnut näkyvistä, lähdin Woolan kanssa jälleen taipaleelle.
Pitkin päivää näimme usein vilahdukselta kauheannäköisiä petoja, mutta onneksi oli aina lähellämme nurmiaukio, ja vaikkakin pedot näkivät meidät, niin ne eivät milloinkaan hyökänneet meitä kohti kauemmaksi kuin kiinteän maaperän rajalle.
Keskipäivällä jouduimme hyvätekoiselle viertotielle; se jatkui samaan suuntaan, johon me pyrimme. Kaikista merkeistä päättäen tie oli taitavien insinöörien rakentama. Se näytti hyvin vanhalta, ja kun sitä ilmeisesti vieläkin käytettiin joka päivä, niin pidin varmana, että se vei johonkin Kaolin suurkaupunkiin.
Juuri kun nousimme tielle, ilmestyi sen toiselta puolelta viidakosta tavattoman iso hirviö, joka heti meidät nähtyään syöksyi raivoisasti meitä kohti.
Jos osaatte, niin kuvitelkaa mielessänne Maassa tunnetun herhiläisen tapaista otusta, jonka naama on karvaton ja koko samanlainen kuin palkinnonsaaneella herefordilaisella sonnilla. Silloin saatte heikon aavistuksen siitä kauhistuttavasta, siivekkäästä hirmuotuksesta, joka kiiti kimppuumme.