Pysyttelin hänen perässään, uskaltautuen nyt lähemmäksi häntä, sillä nyt hänellä oli siksi paljon puuhaa ponnistellessaan vasten virtaa, ettei hän joutanut silmäilemään taakseen. Hän ohjasi venettään pitkin rantaa, missä vesi juoksi verkkaisemmin.
Ennen pitkää hän saapui Kultaisten kallioiden juuressa olevalle luolamaiselle aukolle, josta virta pursusi ilmoille. Mutta yhä eteenpäin hän meloi venettään, aukon sysimustaan pimeyteen.
Minusta tuntui toivottomalta yritykseltä seurata häntä sinne, sillä en nähnyt edes kämmenen leveyttä eteeni ja olin jo melkein luopumaisillani takaa-ajosta ja jättämäisilläni veneeni ajautumaan virran mukana takaisin sen suulle, kun äkkiä käännyttyäni eräästä mutkasta näin heikkoa kajastusta edeltäni.
Vainuamani otus oli taaskin selvästi näkyvissä, ja tunnelin rosoisessa katossa olevien laajojen fosforihohteisten suonien yhä kirkkaammassa valossa minun ei ollut ensinkään vaikeata pysytellä hänen jäljillään.
Liikuin Iss-virralla ensimmäistä kertaa ja kaikki silloin näkemäni on elävästi muistissani kuolemaani saakka.
Niin kaamealta kuin minusta silloin tuntuikin, ei ympäristöni saattanut lähimainkaan vetää vertoja niille oloille, jotka vallitsivat aikaisemmin, ennenkuin suuri vihreä soturi Tars Tarkas, musta dator Xodar ja minä paljastimme totuuden ulkomaailmalle ja estimme miljoonat ihmiset mielettömästi rientämästä vapaaehtoiselle pyhiinvaellukselle, jonka loppupäässä he luulivat pääsevänsä rauhan, onnen ja rakkauden ihanaan laaksoon.
Virran leveässä uomassa siellä täällä olevilla matalilla saarilla oli vielä nytkin läjittäin sellaisten vaeltajain luurankoja ja puolittain jyrsittyjä ruumiita, jotka jouduttuaan pelon valtaan tai äkkiä oivallettuaan totuuden olivat pysähtyneet, saavuttuaan melkein matkansa päähän.
Näillä kammottavasti löyhkäävillä, hirvittävillä kuolemansaarilla tappeli mielipuolisesti kirskuvia ja huhuilevia, iljettäviä kuvatuksia kauheiden juhla-aterioittensa tähteistä. Sellaisilla saarilla, joilla oli enää vain puhtaaksi kaluttuja luita, ne kävivät toistensa kimppuun, heikompien sortuessa voimakkaampien ruuaksi, tai kurkottelivat petolinnun kynsiä muistuttavia käsiään, tarttuen virran mukana ajelehtaviin turvonneihin ruumiisiin.
Thurid ei kiinnittänyt mitään huomiota olentoihin, jotka kiljuivat hänelle milloin uhkaavasti, milloin ruikuttaen — hän oli ilmeisesti tottunut häntä ympäröivään kamalaan näkyyn. Hän jatkoi matkaansa jokea ylöspäin kenties puolisentoista kilometriä. Sitten hän meloi virran poikki sen vasemmalle äyräälle ja veti veneensä melkein veden pinnan tasalla olevalle matalalle kielekkeelle.
En rohjennut mennä hänen jälessään virran poikki, sillä silloin hän olisi varmasti huomannut minut. Sensijaan painauduin kiinni vastakkaiseen seinämään ison kallionulkoneman alla olevaan pimeään varjoon. Sieltä saatoin pitää Thuridia silmällä pelkäämättä että hän näkisi minua.