Nuora oli jätetty valloilleen, että voin hyvin pudota kaivon reunalta. Kun se oli ensi nytkähdyksen jälkeen pingoittunut, laskettiin minua ripeästi, mutta tasaisesti alaspäin. Juuri vähää ennen tyrkkäystä oli pari, kolme sotilasta ollut mukana kiinnittämässä nuoraa ympärilleni, jolloin heistä yksi oli lähentänyt suunsa aivan poskeni viereen ja silmänräpäystä ennen kuin minut sysättiin kamalaan aukkoon kuiskannut korvaani yhden ainoan sanan: "Rohkeutta!"
Olin mielikuvituksessani pitänyt kaivoa pohjattomana, mutta se ei ollutkaan kolmeakymmentä metriä syvempi. Mutta kun seinämät olivat kiiltävän sileät, niin se riitti yhtä hyvin, kuin jos syvyys olisi ollut kolmesataa metriä. En voinut toivoakaan selviytyväni sieltä ilman ulkoista apua.
Kokonaisen päivän sain olla pimeässä. Sitten valaistiin kummallinen koppini äkkiä huikaisevan kirkkaasti. Olin silloin luonnollisestikin nälissäni ja janoissani, sillä en ollut maistanut ruokaa enkä juomaa senjälkeen kuin vankilaan joutumiseni edellisenä päivänä. Hämmästyksekseni luolan seinämissä, joita olin luullut sileiksi, oli hyllyrivejä, ja hyllyillä oli herkullisia ruokia ja juomia, parasta mitä Okar kykeni tarjoamaan. Riemusta huudahtaen riensin ottamaan tervetullutta ravintoa, mutta ennenkuin ehdin siihen tarttua, sammui valo, ja vaikka sitten haparoin ympäri koppia, niin sormeni eivät tavanneet mitään muuta kuin kovan, sileän seinän, jollaiseksi olin sen huomannut ensi kerran sitä tutkiessani.
Nyt kävi nälkä ja jano heti tuskalliseksi. Aikaisemmin olin vain lievästi tuntenut ruoan ja juoman tarvetta, mutta nyt kärsin kipeästi niiden puutteesta, mikä kaikki aiheutui siitä, että olin nähnyt ravintoa niin kiusoittavan lähellä, melkein käden ulottuvissa. Uudelleen ympäröi minua äänetön pimeys. Hiljaisuuden keskeytti vain lyhyt pilkkanauru.
Taaskin kului yksi päivä eikä mikään katkaissut vankeuteni yksitoikkoisuutta eikä huojentanut nälän ja janon tuottamia tuskia. Vähitellen kipu laimeni, sillä kärsimys turrutti vatsahermoja. Sitten välähti kammio taaskin valoisaksi, ja edessäni oli sarja uusia, houkuttelevia ruokalajeja, kirkasta vettä ja virkistäviä viinejä isoissa pulloissa, joiden kylmälle pinnalle oli tiivistynyt vesihelmiä.
Hurjasti kuin nälkiintynyt villipeto syöksähdin toistamiseen kaappaamaan viekoittelevia ruokia. Mutta samoin kuin edellisellä kerralla tuli sammui ja minä kolahdin kovaa seinää vastaan.
Uudelleen kajahti sitten pilkkanauru.
Runsauden holvi!
Kuinka julma olikaan se ihminen ollut, joka oli keksinyt tämän pirullisen taitavan rääkkäystavan! Joka päivä uudistettiin sama temppu, kunnes olin mielipuolisuuden partaalla. Mutta samoin kuin olin tehnyt warhoonien vankiluolassa, hillitsin nytkin ajatukseni ja pakotin järkeni pysymään terveillä urilla.
Vain ponnistamalla tahtoani sain sortumaisillaan olevan sielunelämäni säilytetyksi tasapainossa. Ja se onnistui minulle siinä määrin, että kun koppini taaskin kerran muuttui valoisaksi, istuin rauhallisesti paikallani ja katselin välinpitämättömästi melkein käteni ulottuvilla olevia höyryäviä ja houkuttelevia ruokia. Sainkin olla iloinen, että tein niin, sillä siten tarjoutui minulle tilaisuus ratkaista näiden katoavien juhla-aterioiden arvoitus.