"Suokaa anteeksi, Samuel", sanoi hän hiljaa. "Siitä ei ole vielä täyteen kahtakymmentä vuotta, ja Jumala yksin tietää, kuinka kovasti olen koettanut olla inhimillinen Janen ja myöskin teidän tähtenne senjälkeen, kun Hän otti toisen Janeni luokseen."
Toinen vanha käsi hiipi herra Philanderin sivulta ja tarttui hänen olallaan lepäävään käteen, eivätkä mitkään sanat olisi paremmin tulkinneet heidän sydämiensä ajatuksia.
Vähään aikaan he eivät puhuneet mitään. Leijona asteli heidän alapuolellaan levottomana edestakaisin. Puuhun noussut kolmas olento oli kätkössä tiheiden lehvien takana. Hänkin oli vaiti — liikkumatta kuin veistos.
"Te veditte minut puuhun todellakin juuri parahiksi", sanoi professori vihdoin. "Tahdon kiittää teitä. Te pelastitte henkeni."
"Mutta enhän minä vetänyt teitä tänne, professori", vastasi herra Philander. "Kaikkea vielä! Kiihtymys sai minut kokonaan unohtamaan, että minutkin joku veti tänne — joku tai joitakuita on varmaankin tässä samassa puussa."
"Mitä?" huudahti professori Porter. "Oletteko asiasta aivan varma, herra Philander?"
"Ihan varma, professori", vakuutti herra Philander. "Ja olen sitä mieltä, että meidän pitää häntä kiittää. Ehkä hän istuu ihan vieressämme, professori?"
"Mitä? Kuinka niin? No no, herra Philander, no no!" sanoi professori
Porter siirtyen lähemmäksi herra Philanderia.
Juuri silloin johtui Apinain Tarzanin mieleen, että Numa oli liikuskellut kyllin kauan puun juurella, ja siksi hän kohotti nuorta päätänsä taivasta kohden, jolloin kahden vanhuksen pelästyneihin korviin kajahti ihmisapinan hirveä varoitushuuto.
Molemmat ystävykset vapisivat epävakaisella oksallaan. He näkivät leijonan lopettavan väsymättömän tepastelunsa, kun se kuuli tämän vertahyytävän huudon, ja sitten nopeasti luikkivan tiehensä viidakkoon, jonne se tuota pikaa katosi.