"Leijonakin vapisee pelosta", kuiskasi herra Philander.
"Tuiki merkillistä, tuiki merkillistä!" mumisi professori Porter tarttuen kouristuneesti herra Philanderiin, päästäkseen jälleen tasapainoon, jonka oli äkillisessä pelästyksessä menettänyt. Molempien onnettomuudeksi ei herra Philanderin tasapainotila tällä hetkellä ollut yhtään parempi, joten pieni sysäys ja professori Porterin ruumiin paino saivat hänet pahasti horjahtamaan. Hetken aikaa he heilahtelivat sinne tänne ja sitten, päästäen oppineille miehille erittäin sopimattomia huutoja, mätkähtivät suinpäin oksalta maahan, pidellen toisistaan kiinni.
Kului joitakin hetkiä, ennenkuin kumpikaan liikahti, sillä he olivat varmat siitä, että yksikin sellainen yritys saisi heidät tuntemaan kipua monen monista niukahduksista ja luunmurtumista, jotka tekisivät kaiken liikkumisen mahdottomaksi.
Vihdoin professori Porter koetti liikuttaa toista säärtään. Hänen hämmästyksekseen se totteli hänen tahtoaan kuin ennenkin. Silloin hän koukisti toistakin jalkaansa ja ojensi sen jälleen suoraksi.
"Tuiki merkillistä, tuiki", jupisi hän.
"Jumalan kiitos, professori", kuiskasi herra Philander kiihkeästi, "ette siis ole kuollut?"
"No no, herra Philander, no no", rauhoitti professori Porter. "Oikein varmaa se ei vielä ole."
Raskas huoli sydämessä professori Porter ojensi oikean käsivartensa. Mikä ilo! Se ei ollut loukkaantunut. Hengitystään pidättäen hän sitten heilautti vasenta käsivarttaan runnellun ruumiinsa yllä — se liikkui!
"Tuiki merkillistä, tuiki merkillistä", sanoi hän.
"Kenelle lähetätte merkkejä, professori?" kysyi herra Philander hämmästyneenä.