Molemmin puolin kirottiin ja vannottiin hirveästi, mikä yhdessä ampuma-aseiden pamahdusten ja haavoittuneiden huutojen ja ähkymisten kera teki Fuwaldan kannen kuin hullujenhuoneeksi.
Ennenkuin päällystö oli peräytynyt kymmentä askelta, olivat miehet heidän kimpussaan. Roteva neekeri halkaisi kirveellään kapteenin pään otsasta leukaan, ja hetkeä myöhemmin olivat toisetkin sortuneet kymmenien iskujen ja luotien surmaamina tai haavoittamina.
Lyhyt ja kauhea oli Fuwaldan kapinoitsijain työ ollut, ja kaiken aikaa oli John Clayton tyynenä seissyt kajuutan portaisiin nojaten ja puhallellut savuja piipustaan ikäänkuin olisi katsellut vain mitätöntä krikettipeliä.
Kun viimeinenkin virallinen käskyvallan edustaja oli kaatunut, oli hänen mielestään jo aika palata vaimonsa luo, ettei kukaan miehistä tapaisi häntä yksinään alhaalla.
Vaikka Clayton esiintyi päältä päin tyynenä ja huolettomana, oli hänen mielensä kuitenkin täynnä tuskaa, sillä vaimonsa puolesta hän pelkäsi näitä tietämättömiä puoliraakalaisia, joiden käsiin armoton kohtalo oli heidät jättänyt.
Kääntyessään laskeutumaan alas portaita näki hän hämmästyen vaimonsa seisovan miltei rinnallaan.
"Kuinka kauan sinä olet ollut täällä, Alice?"
"Alusta alkaen", vastasi toinen. "Kuinka hirveätä, John! Oh, kuinka hirveätä? Mitä voimme toivoa tuollaisilta?"
"Aamiaista luullakseni", vastasi Clayton hymyillen urheasti ja koettaen siten tyynnyttää vaimonsa pelkoa. "Ainakin menen pyytämään sitä heiltä", lisäsi hän. "Tule mukaan, Alice. Emme saa antaa heidän ajatella muuta kuin että odotamme heiltä siivoa kohtelua."
Miehet olivat nyt ympäröineet kuolleet ja haavoittuneet käskijänsä ja ryhtyivät muitta mutkitta heittämään heitä yli laidan mereen, välittämättä siitä, oliko heissä vielä henkeä. Yhtä sydämettömästi he suoriutuivat omista haavoittuneistaan ja niiden kolmen merimiehen ruumiista, joiden laupias kaitselmus oli sallinut äkkiä kuolla päällystön luodeista.