Vihreä turve houkutteli pehmeänä ja viileänä. Viidakon lukemattomat äänet tuntuivat tulevan jostakin kaukaa ja kuuluivat ainoastaan vaimenneena kaikuna, nousten ja laskien kuin mainingit autiolla rannalla.
Haaveellisen rauhan tunne hiipi Jane Porterin mieleen, kun hän vaipui ruohikolle, jonne Tarzan oli hänet laskenut, ja katsahtaessaan ylitseen kumartuvaan voimakkaaseen mieheen, hän piti itseään merkillisen turvallisena.
Hän tarkasteli puoliavoimin silmin Tarzania, kun tämä astui yli kentän sen reunalla olevia puita kohti. Kuinka hyvin siinä tulikin esille Tarzanin liikkeiden miellyttävä arvokkuus, jäntevän ruumiin sopusointuinen täydellisyys, olkapäiden miehekäs leveys ja hienopiirteisen pään ylväs ryhti!
Todellakaan ei voinut tuon jumalaisen ulkonäön kätkössä olla julmuutta tai alhaisuutta. Ei milloinkaan, niin hän ajatteli, ollut tuon veroinen mies maata polkenut siitä lähtien, kun Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen.
Yhdellä hyppäyksellä Tarzan nousi puuhun ja katosi. Jane Porter kummasteli, minne hän oli mennyt. Oliko hänet jätetty yksin viidakkoon oman onnensa nojaan?
Hän silmäili levottomasti ympärilleen. Joka puu ja pensas näytti hänestä väijytyspaikalta, missä jokin kauhea peto vain odotti tilaisuutta hyökätäkseen esille ja upottaakseen välähtelevät hampaansa hänen pehmeään lihaansa. Jokaisen äänen paisutti hänen mielikuvituksensa paha-aikeisen hirviön salakavalaksi hiivinnäksi.
Kuinka toisenlaiselta nyt tuntui, kun Tarzan oli hänet jättänyt!
Muutamia minuutteja, jotka hänestä olivat tuntien pituisia, hän istui peloissaan hermot jännittyneinä, odottaen hiipivän pedon hyökkäystä, joka tekisi lopun hänen levottomuudestaan. Hän melkein odotti murhaavaa iskua, joka toisi hänelle unohdusta ja rauhaa.
Äkkiä hän kuuli kahinaa takaansa. Kirkaisten hän hypähti pystyyn ja kääntyi katsomaan kohtaloaan.
Siinä seisoi Tarzan kädet täynnä kypsiä, meheviä hedelmiä.