Jane Porter horjui ja olisi kaatunut, ellei Tarzan olisi laskenut maahan kantamustaan ja ottanut hänet syliinsä. Hän ei menettänyt tajuntaansa, mutta painautui Tarzaniin kiinni kuin pelästytetty kauris.
Tarzan silitti hänen pehmeitä hiuksiaan ja koetti häntä rauhoittaa, samoin kuin Kaalakin oli tehnyt hänelle itselleen, kun häntä pienenä ollessaan oli säikäyttänyt Sabor, naarasleijona, tai Histah, käärme.
Kerran Tarzan painoi huulensa kevyesti hänen otsalleen, eikä hän silloin väistynyt, vaan sulki silmänsä ja huokasi.
Hän ei osannut selvittää tunteitaan eikä sitä halunnutkaan. Hän oli tyytyväinen, kun tunsi ympärillään väkevät turvalliset käsivarret, ja tahtoi jättää kaikki kohtalon huomaan, sillä viime tunnit olivat opettaneet häntä niin luottamaan tähän metsän kesyttömään olentoon, että hän tuskin koskaan oli tuntenut sellaista luottamusta kehenkään mieheen.
Ja kun hän sitten ajatteli edelleen, alkoi hänelle vähitellen selvitä, että hän ehkä oli tänään oppinut vielä jotakin, mitä ei oikein ollut aikaisemmin käsittänyt — oppinut rakastamaan. Se oli kuin ihme, ja hän hymyili.
Yhä hymyillen hän hiljaa työnsi Tarzanin luotaan, katsoi häneen puoliksi kirkastuneena, puoliksi hämillään, mikä teki hänet aivan lumoavaksi, ja osoitti sitten maassa olevia hedelmiä. Sitten hän istui ihmisapinan savirummun reunalle aterioidakseen, sillä hänen oli kova nälkä.
Tarzan poimi kiireesti maasta hedelmät ja toi ne hänen eteensä. Sitten hänkin istui rummulle tytön viereen, veti esiin puukkonsa ja alkoi kuoria metsän antimia.
Yhdessä he söivät ääneti ja loivat silloin tällöin salavihkaa katseita toisiinsa, kunnes vihdoin Jane Porter purskahti iloiseen nauruun, johon Tarzan yhtyi.
"Soisin teidän puhuvan englantia", sanoi tyttö.
Tarzan pudisti päätään, ja hänen silmiinsä tuli kaihoava ilme.