D'Arnot pohti itsekseen, mikä kohtalo häntä nyt odotti. Hän ei voinut nähdä tai kuulla mitään elonmerkkejä ympärillään. Viidakon lakkaamaton pauhu — miljoonien lehtien suhina — lintujen ja marakattien äänet tuntuivat sulautuvan ihmeelliseksi, nukuttavaksi säveleksi, ikäänkuin hän itse olisi ollut kaukana tästä alinomaa hyörivästä elämästä, jonka äänet vain heikkona kaikuna ulottuivat hänen korviinsa.
Vihdoin hän vaipui rauhalliseen uneen, josta vasta iltapäivällä heräsi. Taas hän tunsi samaa sekaannusta kuin ensi kertaa herätessään, mutta pian hän sitten muisti selvästi, mitä oli tapahtunut, ja katsoessaan ulos teltan oviaukosta hän näki miehen istuvan kyyryssä edessään.
Leveä, vahvalihaksinen selkä oli häneen päin kääntynyt, ja vaikka se olikin auringon paahtama, huomasi D'Arnot kuitenkin heti, että se oli valkoisen miehen selkä, ja hän kiitti Jumalaa sydämessään.
Ranskalainen äännähti heikosti. Mies kääntyi, nousi ja astui majalle päin. Hänen kasvonsa olivat hyvin kauniit — kauniimmat kuin D'Arnot luuli koskaan nähneensä.
Outo mies kyyristyi, konttasi telttaan haavoitetun upseerin viereen ja laski viileän käden hänen otsalleen.
D'Arnot puhui hänelle ranskaksi, mutta mies vain pudisti päätänsä — surunvoittoisesti, kuten ranskalaisesta näytti.
Sitten D'Arnot koetti englantia, mutta vastaukseksi tuli nytkin vain päänpudistus. Italialla, espanjalla ja saksalla ei saatu sen parempaa tulosta. D'Arnot osasi muutamia sanoja norjaa, venäjää ja kreikkaa, ja sitäpaitsi hänellä oli vähän aavistusta eräästä länsirannikon neekerikielestä — mutta mies ei ymmärtänyt niistäkään mitään.
Tarkastettuaan D'Arnotin haavoja mies katosi teltalta. Puolen tunnin kuluttua hän palasi tuoden hedelmiä ja vettä, jota hänellä oli kurpitsan tapaisessa kuoressa.
D'Arnot joi ja söi vähäsen. Häntä kummastutti, ettei hänellä ollut kuumetta. Taas hän koetti keskustella oudon hoitajansa kanssa, mutta turhaa se oli.
Äkkiä mies kiirehti ulos teltalta ja palasi parin minuutin päästä mukanaan kaarnanpalasia ja — voi ihmeiden ihmettä! — lyijykynä.