Majan ulkopuolella ei näkynyt ketään, ja D'Arnot hämmästyi nähdessään, etteivät risteilijä ja Arrow enää olleet ankkurissa lahdella.
Yksinäisyyden tunne alkoi painostaa molempia miehiä heidän lähestyessään majaa. Kumpikaan ei puhunut, mutta he aavistivat jo ennen oven avaamista, mikä heitä sen takana odotti.
Tarzan nosti salvan ja työnsi ison oven auki. Asian laita oli, niinkuin he olivat pelänneet. Maja oli autio.
Miehet silmäsivät toisiaan. D'Arnot totesi, että hänen kansalaisensa luulivat häntä kuolleeksi, mutta Tarzan ajatteli vain sitä naista, joka rakkaudesta oli suudellut häntä ja nyt oli lähtenyt hänen luotansa sillä välin kun hän hoiti D'Arnotia.
Suuri katkeruus tulvahti hänen sydämeensä. Hänen teki mieli lähteä tiehensä kauas viidakkoon ja taas liittyä heimoonsa. Koskaan hän ei enää tahtonut nähdä oman rotunsa jäseniä eikä myöskään enää käydä tässä majassa. Iäksi hän jättäisi hautomansa toiveet löytää oma rotunsa ja päästä ihmiseksi ihmisten joukkoon.
Entä ranskalainen? D'Arnot? Kuinka hänen kävisi? Hän saisi tulla toimeen, niinkuin Tarzaninkin oli täytynyt? Tarzan ei tahtonut häntä enää nähdä. Hän tahtoi vain päästä irti kaikesta, mikä muistutti hänelle Jane Porterista.
Tarzanin seisoessa kynnyksellä mietteissään oli D'Arnot astunut sisään. Sinne oli jätetty yhtä ja toista. Hän tunsi monta kapinetta risteilijältä — kenttäuunin, muutamia keittokaluja, kiväärin, ammuksia, säilykkeitä, huopapeittoja, kaksi tuolia, riippumaton sekä useita kirjoja ja aikakauslehtiä, enimmäkseen amerikkalaisia.
— Varmaankin he ovat aikoneet palata, — arveli D'Arnot.
Hän astui pöydän luo, jonka John Clayton oli niin monta vuotta takaperin kirveellä valmistanut, ja näki sillä kaksi kirjettä, jotka oli osoitettu Apinain Tarzanille.
Toinen oli kirjoitettu vahvalla miehekkäällä käsialalla ja sinetöimätön. Toinen, naisen käsialalla kirjoitettu, oli sinetöity.