"Täällä on teille kaksi kirjettä, Apinain Tarzan", sanoi D'Arnot ja kääntyi ovelle päin, mutta siellä ei enää näkynyt hänen toveriansa.
D'Arnot kiirehti ulos katsomaan. Tarzania ei näkynyt missään. Hän huusi kovaa, mutta vastausta ei kuulunut.
"Mon dieu!" huudahti D'Arnot, "hän on jättänyt minut. Siltä minusta tuntuu. Hän on palannut viidakkoonsa ja jättänyt minut yksin tänne."
Sitten hän muisti Tarzanin kasvojen ilmeen, kun he huomasivat majan tyhjäksi — saman ilmeen, jonka metsästäjä näkee ilkivaltaisesti haavoittamansa hirven silmissä.
Tarzan oli pahasti loukkaantunut — D'Arnot tajusi sen nyt — mutta miksi? Hän ei voinut ymmärtää.
Ranskalainen katseli ympärilleen. Kauhea yksinäisyyden tunne alkoi rasittaa hänen hermojaan, jotka jo ennestään olivat heikontuneet kidutuksista ja sairaudesta.
Jäädä tänne hirveän viidakon naapuruuteen — koskaan saamatta kuulla ihmisääntä tai nähdä ihmiskasvoja — aina pelätä ja varoa villieläimiä ja mitä villimpiä ihmisiä — autius ja toivottomuus ainoina tovereina, se oli kauheaa!
Sillä välin Tarzan samosi puita pitkin kauas itään heimonsa luo. Milloinkaan ennen hän ei ollut pitänyt niin kiirettä. Hänestä tuntui kuin hän pakenisi omaa itseään, näin metsän läpi pelästyneen oravan lailla syöksyen pääsisi eroon omista ajatuksistaan. Mutta vaikka hän olisi kuinka kiirehtinyt, niin aina seurasivat häntä samat ajatukset kuin varjo.
Hän sivuutti Saborin, naarasleijonan, jäntevän ruumiin, joka oli matkalla vastakkaiseen suuntaan. — Majalle se menee, — ajatteli Tarzan.
Mitä D'Arnot voisi Saborille — tai jos Bolgani, gorilla, hyökkäisi hänen kimppuunsa — tai Numa, urosleijona, tai julma Shita?