"Ja kuinka hän muuten olisikaan voinut elää niin kauan viidakon petojen ja villien parissa, ellei hänestä olisi tullut niiden kaltainen. Minä ajattelen nyt lähinnä hänen raakaa voimaansa ja afrikkalaisia aseitaan."
"Te arvostelette häntä omalta kannaltanne, hyvät herrat", sanoi Jane Porter. "Tavallinen valkoinen mies, esimerkiksi joku teistä — pyydän anteeksi, en tarkoita mitään loukkaavaa, — aion vain sanoa, että jos miehellä on ainoastaan tavallinen määrä ruumiillista ja henkistä voimaa, ei hän mitenkään pystyisi yhtäkään vuotta elämään yksin ja alastonna tässä troopillisessa viidakossa. Mutta se mies, josta nyt puhumme, on voimakkaampi ja reippaampi kuin tavallinen valkoihoinen. Hän voittaisi minkä tahansa atleetin niinkuin pikku lapsen, ja taistelussa hän on niin rohkea ja väkevä kuin villipeto."
"Epäilemättä hän on saanut ainakin yhden lämpimän puolustajan, neiti Porter", sanoi kapteeni Dufranne nauraen. "Olen varma siitä, ettei joukossamme ole ketään, joka ei mielellään kuolisi vaikka sata kertaa saadakseen niin paljon ylistystä nuorelta naiselta, joka olisi edes puoleksi niin innokas ja — kaunis."
"Te ette niin ihmettelisi, että puolustan häntä", vastasi tyttö, "jos olisitte niinkuin minä nähnyt hänen taistelevan hirveän ison, karvaisen pedon kanssa minua suojellakseen. Jos olisitte nähnyt hänen hyökkäävän hirviön kimppuun ilman mitään epäröimistä, niin olisitte luullut, että hän on jotakin muuta kuin pelkkä ihminen. Jos olisitte nähnyt hänen tavattomien lihastensa paisuvan ruskean ihon alla — nähnyt hänet torjumassa pedon kauheita kynsiä ja hampaita, niin olisitte tekin uskonut, että hän on voittamaton. Ja jos olisitte nähnyt, kuinka ritarillisesti hän kohteli tuntematonta tyttöä, joka kuuluu vieraaseen kansaan, niin luottaisitte häneen samoin kuin minäkin."
"Te olette selvästi voittanut tässä jutussa, kaunis asianajaja", huudahti kapteeni. "Oikeus havaitsee asianomaisen syyttömäksi, ja risteilijä odottaa vielä muutamia päiviä siltä varalta, että hän ilmestyisi kiittämään ylevää puolustajatartaan."
"Herranen aika, kultaseni!" tokaisi nyt Esmeralda, "ette kai tarkoita, että olisimme täällä ihmissyöjien saaressa päivääkään kauemmin kuin on pakko?"
"Sinun pitäisi hävetä, Esmeralda", vastasi Jane Porter. "Näinkö sinä osoitat kiitollisuuttasi sille miehelle, joka kahdesti pelasti henkesi?"
"Onhan se niinkin, Jane neiti, mutta ei meidän silti tarvitse ikipäiviksi tänne jäädä, ja vaikka hän pelastikin, saamme me täältä kerran lähteä. Hän ei voi olla niin tyhmä, että suuttuisi, jos me nyt korjaamme täältä luumme, kun hän toimitti asiat niin, että pääsemme tiehemme. Niin, minä soisin, ettei yhtään yötä enää tarvitsisi nukkua tämmöisessä tiaatteritarhassa ja kuulla yksinäisyyden ääniä metsästä, kun on tullut pimeä."
"Minä en moiti sinua vähääkään, Esmeralda", sanoi Clayton, "ja siinä on todellakin perää, mitä sanoit noista yksinäisyyden äänistä. Se kuvaa niitä ihan sattuvasti, ne herättävät juuri yksinäisyyden tunteita."
"Te ja Esmeralda tekisitte parhaiten, kun siirtyisitte risteilijään", sanoi Jane Porter ivallisesti. "Kuinkahan teidän kävisikään, jos olisi pakko elää koko ikänne viidakossa, kuten metsäläisemme on elänyt?"