Seuraavana päivänä he siis lähtivät matkalle pohjoiseen, kumpikin kantaen pyssyjä ja ammuksia ynnä lisäksi peitteitä, vähän ruokaa ja keittoastioita.
Viimeksimainitut näyttivät Tarzanista niin tarpeettomilta, että hän heitti omansa pois.
"Mutta teidän täytyy oppia syömään keitettyä ruokaa", väitti D'Arnot.
"Ei kukaan sivistynyt ihminen syö raakaa lihaa."
"Ehtiipä tuon sitten, kun ensin sivistyn", tuumi Tarzan. "En pidä noista kapineista, ne vain pilaavat lihan hyvän maun."
Kokonaisen kuukauden he vaelsivat pohjoiseen, toisinaan löytäen yllin kyllin ruokaa, toisinaan paastoten päiväkausia. He eivät nähneet mitään jälkiä alkuasukkaista, eivätkä villit pedotkaan ahdistaneet heitä. Vaeltaminen oli kerrassaan helppoa.
Tarzan kyseli paljon ja oppi nopeasti D'Arnot opetti hänelle monia sivistyksen temppuja — jopa veitsen ja haarukan käyttöäkin, mutta toisinaan Tarzan kyllästyi niihin ja heitti ne käsistään, tarttuen ruokaansa vahvoin ruskettunein käsin ja repien sitä hampaillaan kuin villipeto.
Silloin oli D'Arnotin tapana moittia häntä sanoen: "Ei, te ette saa syödä kuin eläin, Tarzan, kun minä niin koetan tehdä teistä herrasmiestä. Mon dieu! Herrasmies ei koskaan tee noin — se on kauheaa."
Tarzan irvisteli ja otti taas esille veitsensä ja haarukkansa, mutta sydämessään hän inhosi niitä.
Matkalla hän kertoi D'Arnotille isosta arkusta, jonka oli nähnyt matruusien kaivavan maahan, ja ilmoitti vieneensä sen apinain kokouspaikalle ja kätkeneensä sinne.
"Se on tietysti professori Porterin aarrearkku", sanoi D'Arnot.
"Siinäpä kävi onnettomasti, mutta te ette tietenkään tuntenut asiaa."