Äkkiä Tarzan muisti sen kirjeen, jonka Jane Porter oli kirjoittanut ystävättärelleen ja jonka hän oli siepannut haltuunsa, ja nyt hän käsitti, mitä arkussa oli ja minkä arvoinen se oli Jane Porterille.
"Huomenna menemme takaisin sitä hakemaan", sanoi hän D'Arnotille.
"Hakemaanko?" huudahti D'Arnot. "Mutta rakas ystävä, mehän olemme nyt olleet matkalla kolme viikkoa, ja yhtä kauan kestäisi ennenkuin olisimme aarteen luona. Ajatelkaa sitten, kuinka painava se on. Tarvittiinhan sitä kantamaan neljä miestä, emmekä me voisi päästä tänne takaisin moneen kuukauteen."
"Mutta se täytyy sittenkin sieltä tuoda", väitti Tarzan. "Jatkakaa te vain matkaa eteenpäin Silläaikaa, kun minä käyn noutamassa aarrearkun. Yksin minä kuljenkin paljon nopeammin."
"Minulla on parempi suunnitelma", huomautti D'Arnot. "Mennään yhdessä lähimpään siirtokuntaan, vuokrataan sieltä laiva ja palataan rannikkoa pitkin noutamaan aarre; silloin voimme sen kuljettaa helposti ja nopeammin. Tämä tapa on turvallisempi, eikä meidän tarvitse erota. Mitä sanotte siitä?"
"No olkoon niin", vastasi Tarzan. "Aarre on hyvässä tallessa, milloin tahansa sen noudamme. Vaikka voisinkin mennä sitä hakemaan, niin minusta tuntuu paremmalta, ettei teidän tarvitse matkata yksin. Kun näen teidät niin avuttomaksi, D'Arnot, olen usein ihmetellyt kuinka ihmisrotu on voinut pelastua häviämästä niin monina vuosisatoina, josta olette minulle puhunut. Jo Sabor yksinään tuhoaisi teistä tuhansia."
D'Arnot nauroi.
"Te alatte paremmin kunnioittaa rotuanne, kun saatte nähdä sen armeijoja ja laivastoja, suuria kaupunkeja ja valtavia tehtaita. Silloin käsitätte, että aivot vievät lihaksista voiton ja kohottavat ihmisen kaikkea viidakon väkeä mahtavammaksi. Yksinään ja aseetonna ei ihminen vedä vertoja isoille pedoille, mutta jos kymmenen miestä lyöttäytyy yhteen ja panee järkensä ja lihasvoimansa toimimaan villejä vihollisiaan vastaan, niin pedot eivät kykene mihinkään, sillä ne eivät osaa ajatella ja sen mukaan vastustaa ihmisiä. Kuinka kauan olisitte muutoin itse kestänyt viidakossa?"
"Olette oikeassa, D'Arnot", vastasi Tarzan, "sillä jos Kertshak silloin yöllä olisi tullut Tublatin avuksi, niin minusta olisi tullut loppu. Mutta Kertshak ei kyennyt ajattelemaan niin pitkälle, että olisi käyttänyt hyväkseen sellaista tilaisuutta. Ei Kaalakaan, äitini, osannut koskaan suunnitella eteenpäin. Hän vain söi, kun oli nälkä, ja vaikka ruokaa oli paljon, ei hän milloinkaan ajatellut säästämistä. Muistan, kuinka hän piti minua tyhmänä, kun matkoilla keräsin ylimääräistä ruokaa, vaikka hän sitten oli hyvin iloissaan, kun puutteen tullessa sai syödä sitä kanssani."
"Te siis tunsitte äitinne, Tarzan?" kysyi D'Arnot hämmästyneenä.