"Tuonne päin", ruikutti pelästynyt neekerinainen, osoittaen etelään, missä valtava tulimeri kohisi sulkien näköalan.
"Ottakaa kaikki nämä ihmiset toiseen autoon, jonka näin tänne tullessani talon edessä, ja ajakaa sitten pohjoista kohti niin pian kuin pääsette", komensi vieras Claytonia. "Oma autoni saa jäädä tänne. Jos löydän neiti Porterin, on se hyvään tarpeeseen. Muussa tapauksessa sitä ei tarvitse kukaan. No, tehkää nyt, kuten sanoin", lisäsi hän, kun Clayton epäröi.
Sitten he näkivät notkean olennon kiiruhtavan peltojen yli luoteeseen, missä metsä ei vielä ollut syttynyt, ja jokainen heistä tunsi, että suuri taakka oli nostettu heidän hartioiltaan. Heissä oli äkkiä herännyt omituinen luottamus outoon mieheen, niin että he uskoivat juuri hänen voivan pelastaa Jane Porterin, jos se muuten enää olisi mahdollista.
"Kuka se oli?" kysyi professori Porter.
"En tiedä", vastasi Clayton. "Hän kutsui minua nimeltä ja näytti tuntevan Janen. Esmeraldankin nimen hän tiesi."
"Hänessä oli jotakin hämmästyttävän tuttua", sanoi herra Philander, "ja kuitenkin voin vannoa, etten ole häntä koskaan ennen nähnyt".
"No no!" huomautti professori Porter. "Tuiki merkillistä? Minäkään en käsitä, kuka hän on, mutta sittenkin tunnen Janen olevan turvassa, kun tämä vieras on lähtenyt häntä etsimään."
"Ihmeellistä se on, professori", sanoi Clayton miettivästi, "minussa on sama tunne. Mutta riennetään nyt, meidän täytyy pelastaa itsemme täältä, tai muutoin meiltä on tie tukossa…"
Ja koko seurue kiirehti Claytonin autoa kohti. —
Kun Jane Porter kääntyi lähteäkseen kotiin, kävi hän levottomaksi huomatessaan kuinka lähelle metsäpalon savu näytti jo tulleen. Hän joudutti askeliaan, ja hänen levottomuutensa kiihtyi kauhuksi, kun hän näki, että liekit raivasivat itselleen tietä hänen ja maatalon väliin.