Vihdoin hänen oli pakko tunkeutua tiheään vesakkoon, ja hän koetti nyt kaartaa länteen päin, välttääkseen liekkejä. Pian hän kuitenkin huomasi yrityksensä turhaksi, ja silloin hänen ainoa toivonsa oli päästä takaisin maantielle ja sitten juosta henkensä kaupalla etelään kaupunkia kohti.
Mutta niiden parinkymmenen minuutin aikana, jotka hän tarvitsi ehtiäkseen tielle, oli tuli jo katkaissut häneltä paluun, kuten äsken oli estänyt häntä menemästä eteenpäin.
Kun hän oli vähän aikaa juossut pitkin tietä, selvisi hänelle hirvittävä totuus: hänen edessään oli toinen tuliseinä. Pääpalosta oli näet kieleke lähtenyt puolisen kilometriä etelään ja vallannut tien.
Jane Porter tiesi, että oli turhaa koettaa uudestaan päästä metsän läpi. Olihan hän jo kerran koettanut, mutta epäonnistunut. Nyt hän käsitti, että muutamien minuuttien kuluttua pohjoisesta ja etelästä riehuvat palot yhtyisivät tulimereksi, joka ympäröisi hänet täydellisesti.
Tyynesti hän polvistui maantien tomuun ja rukoili, että Jumala antaisi hänelle voimaa urheasti alistua hirveään kohtaloon ja pelastaisi hänen isänsä ja ystävänsä kuolemasta. Itselleen hän ei enää voinut rukoilla pelastusta, sillä hän tiesi, ettei ollut toivon hiventäkään. Nyt ei enää mikään voisi häntä auttaa.
Mutta äkkiä hän kuuli nimeään huudettavan metsästä.
"Jane! Jane Porter!"
Se kuului kovaa ja selvästi, mutta ääni oli outo ja merkillinen.
"Täällä minä olen!" huusi hän vastaukseksi. "Täällä! Maantiellä!"
Silloin hän näki puiden oksia pitkin kiitävän olennon, joka tuli nopeasti kuin tuulispää.