Savupilvi painui yhä heitä vastaan, eikä hän enää voinut nähdä miestä, joka kiiruhti hänen luokseen, mutta kohta hän tunsi väkevän käden vyötäisillään. Hänet nostettiin ilmaan, ja hän tunsi vain tuulen puhallusta ja kuuli oksien rasahtelua, kun häntä kuljetettiin pois.
Sitten hän aukaisi silmänsä. Kaukana allaan hän näki pensaita ja maata. Ympärillä oli puiden huojuvia latvoja. Puusta puuhun heitteli itseään se jättiläinen, joka häntä kantoi, ja tytöstä tuntui, että hän sai uudestaan kokea seikkailunsa kaukaisen Afrikan viidakossa.
Oi, jospa häntä kantamassa olisi sama mies kuin silloin! Mutta sehän oli mahdotonta… Ja kuitenkin…! Kuka muu koko maailmassa voisi olla näin jäntevä ja ketterä! Salavihkaa hän katsahti miehen kasvoihin ja huudahti pelästyneenä: sehän on hän!
"Minun sankarini!" mutisi hän. "Ei, se on vain hourailua ennen kuolemaani."
Hän lienee puhunut ääneensä, sillä niitä silmiä, jotka häntä tähystivät, kirkasti hymyily.
"Niin juuri, teidän sankarinne, Jane Porter. Villi mies on nyt tullut viidakosta etsimään vaimoaan — sitä naista, joka karkasi hänen luotansa", lisäsi hän melkein tuimasti.
"Minä en karannut", kuiskasi Jane. "Mutta täytyihän minun lähteä toisten mukana, kun teitä oli odotettu kokonainen viikko."
Nyt he olivat päässeet palopaikalta toiselle puolelle, missä oli aukea kohta maatalon edessä. Rinnatusten he kävelivät rakennusta kohti. Tuuli oli jälleen kääntynyt, ja kulovalkea palasi lähtökohtaansa. Jos tätä kestäisi vielä tunnin, niin koko palo sammuisi itsestään.
"Miksi te ette tullut takaisin?" kysyi Jane Porter.
"Piti hoitaa D'Arnotia. Hän oli pahasti haavoittunut."